Tyynenä, kirkkaana lepäsi Genetsaretin järvi aamu-auringon valossa. Jeesus istui rantakivellä ja katseli lapsia, jotka leikkivät hänen lähellään rannalla. Aurelia lähestyi hiljaa. Kun hän oli jo aivan lähellä, kääntyi Jeesus ja sanoi: "Aurelia mitä etsit?"
Aurelia säpsähti melkein sanattomaksi, kun kuuli nimensä — mistä Herra tiesi sen? Vasta hetken päästä sai hän sanotuksi: "Herra, mistä saavat murheelliset lohdutuksen?"
Jeesus näytti vaipuvan ajatuksiinsa. Vihdoin hän nosti päänsä ja
hänen katseensa ja äänensä sädehti sanomatonta lämpöä, kun hän sanoi:
"Aurelia, rikoksesi annetaan sinulle anteeksi. Se paha, minkä teit
Antoniukselle, on ijäksi sovitettu ja pyyhitty pois."
Aurelian hämmästys oli vieläkin suurempi, kun kuuli Herran lausuvan Antoniuksen nimen. Tuo suuri opettaja näki hänen lävitsensä, tunsi hänen salaisimmatkin ajatuksensa. Ah, hän ei voinut olla tavallinen ihminen! Ja aivan huomaamattaan sanoi Aurelia: "Herra, kuka olet?"
"Syntisten vapahtaja."
"Minunkin, vaikka olen tuottanut Antoniukselle kuoleman?"
"Sinunkin!"
Aurelia tunsi seisovansa ikäänkuin jonkun suuren, käsittämättömän salaisuuden edessä! Mitä — suuri rikokseniko annettu anteeksi! Murheko ei enään raastaisi! — Tuntui todella kuin raskas paino olisi vierähtänyt pois, sairas sydän tullut terveeksi. Ja Aurelia sanoi: "Herra, mikä on se voima, jolla saat niin suuria aikaan?"
"Rakkaus!"
Aurelia hämmästyi: rakkaus! — Niin todella: rakkaus! Sitähän maailma eniten kaipasi, vaikkei hän ollut sitä ennen huomannut. Mutta hänellä raukalla ei ollut enään rakkautta! — Vai oliko? Niin, ehkäpä hän voi rakastaa murheellisia. Ja aivankuin hänen ajatustensa jatkoksi sanoi Jeesus: "Aurelia, rakasta kärsiviä! Rakkauden käskyn täyttäminen on maailmassa suurinta."