"Rakkaat ystäväni Herrassa! Minun pitäisi sanoa teille joku rakkauden ja lohdutuksen sana tänä suurena sabbattina. Mutta tuo pyhän kaupungin palo silmien edessä kangistuttaa kielen ja sydän vaikeroi tuskissaan. Muistakaamme kuitenkin, että Jeesus itse puhui meille Jerusalemin hävityksestä, tuon kaupungin, joka paadutti sydämensä, eikä ottanut vastaan Elämän Herraa. Pyhä kaupunki nyt katoaa, mutta kaikki maallinenhan on katoavaista. Elämän Herra, Jeesus itse, pysyy ijankaikkisesti. Hän on meidän lähellämme, näkee meidän tuskamme ja lähettää meille Lohduttajan. Hän ei koskaan meitä jätä. Rakastakaamme Häntä ja rakastakaamme toisiamme! Kun Jeesuksen rakkaus täyttää koko olentomme, olemme ijäti Hänen omiaan."
Syvän hiljaisuuden vallitessa syötiin illallinen. Tulisoihdut vain lepattivat kaidepuitten renkaissa, ja valittaen kulki yötuuli yli seetrimetsän.
Puolenyön aikana lähtivät vanhemmat vieraat levolle, mutta nuoremmat päättivät yhdessä kiivetä läheiselle Liibanonin huipulle paremmin nähdäkseen tuota etelän murhenäytelmää. Aurelia yksin jäi yläkerran pylvässaliin. Kuu oli kalvenneena noussut aina keskitaivaalle. Aurelian katse kulki kauas tummenevalle Välimerelle. Siitä siirtyi katse etelään, jossa taivaanranta punerti. Siinä nyt raunioituu pyhä kaupunki, kuten hiljan ikuinen Rooma. Kyynel kostutti Aurelian poskea. Hän loi uudelleen katseensa tummalle ulapalle. Ja koko mennyt elämä oli kuin kirkkaana tauluna hänen edessään: Nuoruus Roomassa sanomattomine sydänsuruineen, matkustus tänne idän vuoristoon, käynti Genetsaretin rangalla, kastetoimitus, matka Roomaan ja sadat muut tapahtumat, joitten aikana hän oli hiljaa harmaantunut. — Aurelia havahti muistoistaan, sillä läheiseltä vuorenhuipulta alkoi kuulua harpun hiljaista soittoa. Kohta yhtyi siihen monta kaunista ääntä laulaen vankeuden aikaista valitusvirttä:
"Me virroilla Baabelin itkimme illoin,
Sun templiäs, Siion, muistellen,
Ja laskimme vaieten harppumme silloin
Vain oksille kyynelpajujen."
Pyhä liikutus täytti Aurelian sydämen, kun hän siinä kuunteli, miten suruiset säveleet häipyivät hiljaiseen yöhön. — Tämä yö muistutti Aurelialle niin elävästi erästä yötä — kauan sitten —, jolloin Herra itse kävi häntä lohduttamassa. Silloin hänelle ensi kerran elävästi selväsi Herran sana: "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." — Mitä onkaan elämä? Surua ja kärsimystäkö vain? Ei! Värähtelihän hänen sielussaan onni, Mestarin lahjoittama ijäinen onni. Ja kerran aukeaa hänelle toinen maa, jossa hallitsee Kristus, rakkauden Herra. Mutta hän tahtoi olla vielä täällä alhaalla, auttamassa ja palvelemassa Herran omia, joita hän niin syvästi rakasti! Miten hyvin olikaan Mestari asettanut, kun antoi hänen kotinsa täällä Liibanonilla tulla kaikkien väsyneitten ja vainottujen turvapaikaksi tänä myrskyisenä aikana. Herran rakkaus on ääretön. Se on kuin meri vailla rantoja. — — —
Aamurusko lähetti ensimäiset vienot säteensä idän taivaalle. Mutta Aureliasta tuntui kuin olisi väliverho autuaitten maahan hetkiseksi auennut. Ja taivaan pyhyys täytti hänen sielunsa.