Juudeassa oli tällä välin kapinan liekki kohonnut yhä korkeammalle.
Syyrian maaherra oli marssinut joukkoineen kapinoitsijoita vastaan,
mutta kärsi musertavan tappion. Silloin lähetettiin Roomasta
Vespasianus 60,000 miehen kanssa kukistamaan kapinaa.

Tuskin oli Aurelia ystävineen kotiutunut pitkältä matkaltaan, kun hän odottamatta sai korkeita vieraita. Itse Vespasianus henkivartijoineen ratsasti vuoripolkua kohti roomalaista huvilaa. Aurelia luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, mutta astui kuitenkin pelottomana tulijoita vastaan. Suuri oli sentähden Aurelian hämmästys, kun Vespasianus ilmoitti, että hän saapui keisari Neron käskystä tuomaan Aurelialle suurta rahalahjaa ja keisarin omakätistä turvakirjettä. Kuningas Herodes Agrippa oli lisäksi saanut uudistetun käskyn huolehtia Libanonin rauhallisuudesta tänä melskeisenä aikana. Kun Aurelia suuresti ihmetteli näitä keisarin toimenpiteitä, sanoi Vespasianus: "Semmoinen Nero on aina, yhden kerran yhtä, toisen kerran toista, houkkio alusta loppuun. — Kuitenkin onnittelen, että hän on osoittanut suopeuttaan teidän korkea-arvoisuudellenne. Minä puolestani lupaan suojella teitä voimieni mukaan."

Aurelia kiitti liikutettuna suorasukaista sotapäällikköä, joka pian poistui Liibanonin rauhallisesta kodista.

X.

Kolme vuotta oli vierähtänyt. Keisari Nero oli tällä välin muuttanut manan maille, vaikka kristityt uskoivat varmasti, että hän oli vain paennut Eufrat-virran taakse ja tulee sieltä vielä kerran Antikristuksena häiritsemään ihmiskunnan rauhaa. — Vespasianus oli heti kuolonsanoman saavuttua rientänyt Roomaan, jossa hänet pian huudettiin keisariksi. Juudean kapinan kukistamisen jätti Vespasianus pojalleen Tiitukselle.

* * * * *

Oli syyskesän auvoinen ilta. Aurelia-äidin luo Liibanonille oli kokoontunut paljon vieraita. Tuntui, että nyt jos koskaan täytyi olla toisiaan lähellä, nyt kun Herran kaupunki, Jerusalem, kamppaili kuolintuskissaan. Kristuksen omat olivat kyllä ajoissa tienneet poistua kaupungista. Heille oli selvinnyt, kuinka tuo kaupunki kärsi nyt rangaistuksen siitä, että se oli hyljännyt Vapahtajansa. Mutta sittenkin: Jerusalem oli sentään Jerusalem, isien kaupunki, Herran kaupunki, joka oli heitä kaikkia sanomattoman lähellä. Itse apostoli Johannes oli tullut Efesosta Liibanonille ollakseen lähempänä onnetonta Jerusalemia. Samoin oli saapunut pyhä Ignatius, joka lapsena oli kiikkunut Jeesuksen polvella, ja monet muut. Raakel, Pietarin vaimo, oli heti miehensä kuoleman jälkeen jäänyt pysyväisesti Aurelian luo.

Oli sabbatin ilta. Aurelia, Julia ja Raakel istuivat yläkerran salissa odotellen muita. Herran apostoli Johannes oli luvannut puhua illan hartauskokouksessa täällä pylvässalissa. Siitä naiset nyt puhuivat, olihan apostolin puhe aina kuin viesti korkeammasta maailmasta. Vähitellen saapuivat vieraat. Tuossa Aurelian kasvattilapset perheineen, tuossa Luukas ja nuori Johannes, tuossa Simeon Kleopaanpoika, tuossa Barnabas ja Iganatius ja kaikki muut.

Apostoli Johannes astui pöydän ääreen ja taivutti päänsä hiljaiseen rukoukseen. — Hän aikoi puhua siitä äärettömästä rakkaudesta, joka sisältyi Jeesuksen kärsimiseen ja kuolemaan. — Apostoli nosti päänsä alkaakseen, mutta hän ei ennättänyt lausua ainoatakaan sanaa, kun hän tunsi ruumiinsa vavahtavan, jäykistyvän: Synkät savupilvet kohosivat yli eteläisen taivaanrannan. Kauhun valtaamina hypähtivät kaikki paikoiltaan ja tuijottivat äänettöminä, väristen noita paksuja savukierteitä. — "Pyhä kaupunki palaa, Tiitus on päättänyt valloituksensa", sanoi apostoli Johannes viimein värähtelevin äänin. Nyyhkyttäen painuivat kaikki polvilleen. Oi, tämä oli sittenkin liian raskasta! Jerusalem tulessa, raunioina! Herra, Herra!

Tunnista tuntiin seurasi uskovaisten joukko Liibanonin huvilasta savupilvien nousua ja laskua. Sanomaton oli heidän tuskansa. He aivan kuin aavistivat sen murhenäytelmän kaameuden, jota nyt näyteltiin noitten savupilvien alla. Vasta kun täysikuu keltaisena nousi vuorien takaa, astui apostoli Johannes pöydän ääreen ja sanoi: