Hämmästyneinä peräytyivät pretorianit. Mutta Aurelia jatkoi: "Jos jonkun vangita tahdotte, niin vangitkaa minut. Olen suuren Caesarin jälkeläinen, Caesarin, jonka hallituksen yllä leijaili oikeus ja jonka palatsiin jokainen voi turvallisena astua."
Sanattoman hämmästyksen vallassa katselivat henkivartijat noita ryhdikkäitä, vanhoja naisia. Keisarin tytär ja Caesarin jälkeläinen! — Ah, polvilleen he painuisivat, jos uskaltaisivat!
Neron kamala viha lauhtui hiukan, kun hänelle äkkiä selvisi, että hänen edessään seisoivat juuri ne naiset, joitten turvallisuudesta kaikki keisarit olivat tarkasti huolehtineet Augustuksen testamentin mukaan. Mutta vimmoissaan hän vieläkin huusi: "Ulos palatsistani kristityt koirat! Entistä enemmän saavat nyt pedon hampaat työtä. Ulos!"
Aurelia: "Me lähdemme, keisari! Mutta muistakaa, että suuri Kristus vaatii teidät, keisari-majesteetti, kerran tilille jokaisen kristityn verestä. Armahdus ei ole koskaan päässyt sydämeenne. Surmannut olette äitinne, veljenne, opettajanne ja ties keitä, nyt viimeiseksi kristittyjen ylevän joukon. Siksipä saatte kerran niittää, mitä olette kylvänyt. Meidän kristittyjen Jumala maksaa kullekin töittensä mukaan, niin keisarille kuin kerjäläiselle."
Vihan veret syöksähtivät uudelleen Neron kasvoille ja hän sähisi:
"Vangitkaa, vangitkaa!"
Mutta Aurelia ja Julia kääntyivät ja lähtivät juhlallisin askelin Neron luota, ja pretorianit väistyivät kunnioittaen syrjään kuin ruhtinattarien kulkiessa.
Tuskin olivat naiset päässeet asuntoonsa, vanhan senaattorin luo, kun heidät yllätti hirveä uutinen: Vangitut apostolit oli jo surmattu. Paavali oli mestattu Ostian tien varrella, ja Pietari ristiinnaulittu Vatikanin vuorella. Maahan masentuneena kokoontui Rooman vainottu seurakunta yön tullen maanalaiseen katakombiin itkemään apostolien äkkinäistä poismenoa. Aurelian kasvatti, hiljainen Johannes puhui syviä lohdutuksen sanoja tuolle veriinvainotulle seurakunnalle. Ja Kristus itse tuntui olevan läsnä lohduttamassa tuskassa vaikeroivia sydämiä.
Aurelia ja Julia huolehtivat apostolien hautaamisesta ja muistomerkin pystyttämisestä heidän haudoilleen. Sitten he päättivät toistaiseksi jäädä tämän raadellun seurakunnan tueksi ja lohdutukseksi. Mutta tuskin oli viikko vierähtänyt apostolien surmasta, kun katujen kulmiin ripustettiin piirtotauluja, joissa oli julistus: Kristittyjen vainoaminen on kaikkialla ja kaikissa muodoissa lopetettu! — Pretorianein päälliköltä saatiin kohta tietää, että Nero oli joutunut Aurelian käynnin jälkeen hirvittäviin omantunnontuskiin. Hän oli heti lähettänyt peruutuksen apostolien kuolemantuomioon. Mutta peruutus tuli liian myöhään — apostolit oli jo surmattu. Tätä piti Nero niin pahana enteenä, että hän kiireesti lopetti koko kristittyjen vainoamisen.
Kun Aurelia oli tästä kaikesta kuullut, virkkoi hän Julialle: "Nyt voimme rauhassa palata kotiimme rakkaaseen Liibanoniin. Siellä on meidän paikkamme, siellä meitä tarvitaan. Vanha Rooma jaloine harrastuksineen on poissa ja tätä uutta emme ymmärrä. Kunpa Jumala varjelisi Rooman paljonkärsinyttä kristittyä seurakuntaa, sillä siihen on kätketty uuden Rooman siemen."
* * * * *