"Kas Riukua! No kerran sinäkin joudut tänne asti", sanoi Impi iloisesti.
"Niinpä niin, mutta ei ole minulla hauskoja uutisia kerrottavana", vastasi Riuku.
Impi tuli totiseksi: "Mitä sitten on tapahtunut? Onko vainolainen liikkeellä?"
"Ei, ei toki. Mutta Tuurin äiti on kovasti sairaana. Hän tuntee loppunsa lähestyvän ja pyytää sinua tai isääsi heti tulemaan luokseen. Tuuri itse ei uskaltanut lähteä äitinsä luota tänne asti, siksi lähdin minä."
"Isä on miehien kanssa metsästämässä ja tulee vasta illalla kotiin, mutta minä kyllä voin lähteä heti."
"Sinua oli Tuurin äiti enemmän kaivannutkin, kiirehdi vaan, sillä päivä on painumassa lännen rannalle."
Impi työnsi konttiinsa kaikkea hyvää sairaalle tulijaisiksi. Sitten hän pukeutui lämpimään turkkiin. Riuku oli asettanut sukset valmiiksi pirtin uksen eteen.
Äänetönnä he hiihtivät peräkkäin läpi huurteisen metsän. Kun he pääsivät Riu'un kotiin, oli jo tullut ilta. Riuku olisi tahtonut lähteä loppumatkaksi saattamaan, mutta kun Impi oikein pyytämällä pyysi, jäi Riuku kotiinsa, ja Impi sai hiihtää yksin. Ah, miten äärettömästi hän rakastikaan tätä saloseudun hiljaisuutta! Tähdet valaisivat tietä. Salaperäinen humina täytti ilman. Kaskimaan ylitse juoksi kettu, vai susiko tuo oli. Yö saapui. Impi astui hiljaa Tuurin pirttiin.
"Olipa hyvä, että tulit", sanoi Tuuri. "Äiti on jo monasti kaivaten kysynyt sinua. Hän on hyvin heikko."
Impi lämmitteli ensin kiukaan luona ja meni sitten lavitsan ääreen. Sairas nosti laihaa kättänsä ja sanoi: "Istu, Impi-lapsi! Ennätit sentään. Kumarru lähelleni, en jaksa puhua kovaa."