Itki neito, saaren tyttö,
Itki aamut, itki illat.
Oma on sulho sydämessä,
Ainokainen aatoksissa,
Isä vanhalle pakotti,
Ikämiehelle iloksi.
Siksi itki itkettyään,
Suri sydänsulhoansa,
Neito nuori norjavarsi
Ihanaisin ilman alla.
Monen silmissä oli kyyneleitä, kun Helkky laulunsa lopetti. Sarvi tuijotti synkkänä tuleen.
* * * * *
Aamu oli sangen kaunis. Helkky otti harppunsa ja meni pihalle pyhän pihlajan alle. Pihlajan viimeiset kultalehdet putoilivat hiljaa maahan. Mutta Kulkija ei sitä huomaa, sillä hän laulaa taas lauluaan neidosta, jonka täytyi lähteä vanhalle vaimoksi.
Kun hän oli lopettanut, tuli Sarvi hänen luokseen ja kysyi hiljaa:
"Kuka on tuo neito?"
"Kultarannan Impi," vastasi Helkky jurosti, otti harppunsa ja huilunsa ja lähti taas kiertämään maailman rantaa.
Mutta seuraavana päivänä Sarvi nousi hevosensa selkään. Vanha ratsastuspolku kulki kierrellen ikimetsien läpi. Hevonen kulki ohjat höllänä, Sarvi mietti, mietti käsi povella. Hämärä yllätti ennen aikojaan, ja Sarvi yöpyi Räntämäelle. Siitä hän seuraavana aamuna ratsasti Karvettiin. Tänne hän jätti hevosensa, kulki jalan rannalle ja souti siitä salmen poikki Kultarantaan. Luonto tuli hyvin iloiseksi, kun aivan odottamatta sai Sarven vieraakseen. Impi vain värisi kauhusta. Jokohan se Sarvi nyt hänet ottaa?
Mutta illan tullen sattuivat Sarvi ja Luonto jäämään kahden pirttiin ja silloin virkkoi Sarvi: "Poikani on vielä niin nuori ja tyttäreni aivan lapsi, olen sentähden päättänyt, että jätän koko naimispuuhani. Olen jo liian vanhakin Impille. Ottakoon hän jonkun nuoremman. Ovat myöskin ne Joensuun seudut käyneet minulle rakkaiksi. Elelen siellä lapsineni, kuten elellyt olen. Sinne pyhään lehtoon minut viimein kätkeköötkin."
KUUSIEN ALLA.
Oli sydäntalvi. Pakkanen paukutteli kelohonkia, ja lumi natisi suksien alla. Yksinäinen hiihtäjä kiirehti läpi metsän kohti merenrantaa. Sitten suoraan yli salmen ja siinä hän jo astui Kultarannan pirttiin.