Tuimana lähti Luonto pirtistä, mutta Impi jäi itkemään hiiloksen luo. Hän tiesi, että minkä isä oli päättänyt, sitä ei muuksi voinut muuttaa. Sydän oli särkyä, kun hän ajatteli tuota vanhaa Sarvea pitkine partoineen. Ja Hirvo…
Mutta Kulkija lavitsallaan ei ollutkaan nukkunut. Hän oli kuullut joka ikisen sanan. Ja kun aurinko oli noussut metsän takaa, otti Helkky harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.
Impi katsoi kummeksien, sanoi: "Mitä, Helkky, aiotko jo lähteä?"
"Aion, otan veneen rannasta ja soudan sillä Karvetin puolelle. Hakekaa se sitten sieltä!"
"Mutta, Helkky, ethän voi meitä näin jättää! Jää toki muutamaksi päiväksi vielä!"
"En", vastasi Kulkija lyhyesti.
"Koko syksyisen ilon viet mukanasi. Sinulla ei ole sydäntä, Helkky, jos nyt näin lähdet."
"Ehkäpä ei olekaan minulla sydäntä. Se onkin parasta kulkijalle.
Hyvästi!"
Ja Kulkija läksi. Mutta pirtin ovelle jäi Impi katsomaan ja hänen silmistään vieri kyynelkarpalo toisensa jälkeen. No, se johtui kai vain siitä, että häneen tänään kaikki koski.
Seuraavan päivän iltapuolella astui Helkky Joensuun suureen tupaan.
Illan tullen saapui tännekin paljon väkeä, ja Helkky lauloi kuten
Kultarannassa. Yksi laulu oli vain tullut lisää. Pehmeämmin ei lie
Kulkijan ääni konsana kaikunut, kuin laulaessa laulua neidosta, jolla
oli nuori sulhanen, vaan jonka isä pakotti vanhalle miehelle vaimoksi.
Kautta laulun kertaantuivat aina säkeet: