Seuraavana aamuna istui Impi kiukaan luona ja kohenteli tulta. Pirtti oli jo niin lämminnyt, että ala-osa oli savusta vapaana, mutta räppänän ympärillä leijaili sakea savupilvi. Naiset olivat menneet aamuaskareille ja miehet lähteneet töihinsä. Ainoastaan mummo oli jäänyt nukkumaan, ja nukkuvan näytti vielä Kulkijakin lavitsallaan.
Impi katseli hiilosta ja eli uudestaan eilisen illan. Kauniimmin ei Kulkija ollut koskaan laulanut. Oli aivan kuin olisi ollut toisessa maailmassa, lämpimässä, ihanassa. On se kulkija ihmeellinen, niin ei laula kukaan muu. Hän saa harppunsakin aivan itkemään. Kulkijan kärsimyksiäkö se itkee? Olisipa vain Hirvokin ollut kuuntelemassa. He olisivat istuneet yhdessä pirtin hämärässä, ja Hirvo olisi hiljaa ottanut hänen kätensä. — — —
Isä astuu pirttiin. Hän istahtaa Impin viereen ja sanoo: "Tiedätkös, tyttöseni, että pian saadaan Kultarantaan uusi isäntä."
Impi loi pelästyneen katseensa isään, mutta ei sanonut mitään, ja Luonto jatkoi: "Jo Koroisten markkinoitten aikana pyysi Sarvi Karjalainen sinua vaimokseen ja lupasinkin sinut mielihyvällä, sillä kunnollisempaa miestä ei ole Suomen mailla. Jo tänä talvena vietetään häät. Iloitse tyttären onnestasi!"
Mutta Impi purskahti katkeraan itkuun.
"Mitä vetistelet, tyttö! No, sehän on naisten tapa. Eikö Sarvi mielestäsi ole kyllin hyvä sinulle, niin kuulun Kultarannan tytär kuin oletkin?"
"Oi, isä, hän on niin vanha ja minä pelkään häntä. Säästä minua vuosi vielä!"
"Vuosi vielä! Etkö ole itkullasi jo kyllin kauan säästynyt! Kuinka monta kosijaa enkö ole antanut sentakia lähteä! Mutta tiedä, nyt ei enään itkusi auta! Olen luvannut sinut Sarvelle, ja hän sinut saa, milloin tahtoo!"
"Mutta isäkulta, en pidä Sarvesta, pelkään häntä. Anna armoa edes kevääseen!"
"Ei päivääkään! Sarvi sinut ottakoon milloin tahtoo. Kaksikolmatta talvea olet jo nähnyt. Missä muualla on neito koskaan saanut olla niin kauan kotonaan! Laita vain kaikki kuntoon, Sarvi voi tulla minä päivänä hyvänsä! Ja pois tuo vetistely! Iloita sinun pitäisi!"