Kun Impi vihdoin pääsi kotiinsa, ei kukaan huomannut hänessä mitään erikoista. Miehet tulivat juuri pirtistä murkinalta ja olivat lähdössä syyskalaan. Impi antoi aitasta verkkoja ja muita tarpeita. Sitten hän meni pirttiin, jossa naiset ahertelivat käsitöineen. Räppänäaukko ja akkunaluukut olivat auki ja syysaurinko tulvehti niistä sisään. Monet naisista kehräsivät värttinällä, mutta kaksi valmisti kangasta omituisten polvipuitten välissä. Pitkillä kävyillä pujottelivat he kuteita loimien väliin. Eräs vanha vaimo valmisti jo talviturkkeja.
Impin äiti oli aikaisin kuollut ja siksipä oli Impi jo nuoresta pitäin tottunut emännöimään. Nytkin hän sivumennen vilkaisi, tuliko kankaasta kunnollista. Sitten hän kysyi naisilta, oliko mummo syönyt mitään. Mummo, pirtin vanhin palvelusnainen, oli ollut jonkun päivän sairaana, ja kun ei hän tänäänkään vielä ollut mitään syönyt, pisti Impi kalakeittoa puukuppiin ja meni lavitsan luo. Mummo oli valveilla, ja Impi kumartui huutamaan hänen korvaansa, eikö hän söisi vähäisen. Hetken vastusteltuaan söi mummo hiukan. Impi kävi totiseksi, kun huomasi miten sairas mummo oli. Hän haki aitasta hunajata ja pakotti mummon ottamaan sitäkin. Sitten hän peitteli vanhuksen hyvin nahkasilla ja jäi lavitsan reunalle istumaan.
Mummo oli hoidellut Impiä lapsena, ei ihme, jos Impi nyt oli huolissaan. Mietteissään hän istui pirtin nurkassa, ja siinä jo oli hänen silmiensä edessä koko lapsuusmaailma ja äiti. Niin äiti, surunvoittoinen äiti. Kuinka huolissaan olikaan äiti katsellut, kun hän, Impi, ratsasti hurjasti, juoksi vuoret ja metsät, kävi isän kanssa kalassa, ui ja polski kuin pojat ikään, ja vaatteet olivat aina riekaleina. Äiti ei voinut oikein ymmärtää, miksei hän leikkinyt toisten tyttöjen lailla, mutta sittenkin oli äiti aina niin hyvä, sanomattoman hyvä ja lempeä. Äidin kuoltua tuli hän hiljaisemmaksi ja vihdoin aikuiseksi tullessaan muuttui hän toiseksi, kokonaan toiseksi. Ah, hän oli nainen, juuriaan myöten nainen. Mutta nuorten leikeissä ei hän sittenkään viihtynyt, yksin oli parasta, yksin, yksin. Salot olivat kauniita, selät suuria yksin kulkea, yksin. Kaikki hänestä kuitenkin pitivät ja hän piti myös kaikista, oi, niin äärettömästi hän piti, vaikk'ei sitä oikein voinut osottaakaan. Ja Hirvo, miten kaunis hän olikaan! Ei hän enään saavu Kultarantaan, tuo iloinen, vallaton Hirvo. Pitikö hän sitten Hirvosta? Oi, kuka sen tietää. Mitähän isä sanoisi, jos tietäisi, että hän antoi Hirvolle luvan tulla kosimaan. Oikeastaan onnellisinta olisi, jos ei tarvitsisi kenellekään mennä, mutta kun kumminkin täytyi, niin sitten Hirvolle ennemmin kuin kellekään muulle. Miksi pitikään Hirvon lähteä? Niin, ei isä ainakaan nyt olisi suostunut, mutta ehkäpä sitten, jos Hirvo palaa sankarina. On sekin kummallista! Hirvo on palatessaan Hirvo, eihän tappeleminen tee häntä toiseksi, ei ainakaan paremmaksi, ja sittenkin isä suostuisi. Ihmeellistä on elämä, kuka ymmärtääkään kaikkea! — — —
Impi heräsi kuin unesta kuullessaan pihalta ääniä. Tuossa jo astui isä muutamien miesten kanssa pirttiin. He palasivat markkinoilta, ja alkoipa siinä nyt kyseleminen ja kertominen. Naiset kuuntelivat yhtenä korvana, ja miehillä tuntui olevan loppumattomasti kerrottavaa Koroisten ihmeellisistä markkinoista.
SYYS-ILTA KULTARANNASSA.
Pimeä, sateinen syksy oli saapunut. Paljon oli Kultarannassa, kuten muuallakin Suomessa, puhuttu Igorista ja hänen aikomastaan suuresta sotaretkestä. Mitenkähän sekin matka päättynee? Palanevatko miehet sieltä ensi syksynä rikkauksineen, kuten Igor oli sanonut? Kuka ymmärtääkään kaikkea!
Mutta nyt oli Kultarannassa unohdettu Igor, Miklagård, rikkaudet. Sillä näes, Kulkija-Helkky oli saapunut harppuineen, huiluineen. Kaikkien kasvoilla leikki hymy, ja kun tuli ilta, riensivät nuoret kaikista Luonnonmaan pirteistä Kultarantaan kuuntelemaan Kulkijaa.
Ja Kulkija soitti vuoroin harppua, vuoroin huilua. Nyt hänen pehmeä äänensä yhtyy harpun säveliin. Viime talven oli Kulkija viettänyt ihmeellisessä satujen saaressa Islannissa, läntisen meren takana. Siksipä hänellä nyt olikin uusia lauluja vallan määrättömästi. Sanatonna istuu kuuntelijain parvi. Pirtti yhä hämärtyy, pimeät nurkat muuttuvat ihaniksi satulinnoiksi, ja vihdoin koko tupa suureksi, komeaksi jumalten taloksi. — Jopa tuossa viisas Ukko, jumalten isä, ratsastaa kahdeksanjalkaisella hevosellaan, niin että kaviot tulta lyövät. Niin todella kahdeksanjalkaisella! Ja kuule nyt, kaksi korppia istuu Ukon olkapäillä kuiskaten hänen korvaansa kaiken, mitä tapahtuu maan päällä ja jumalten aukeilla. Mutta Ukko rukka, miksi olet yksisilmäinen? Niin no, — toisen silmäsi annoit pantiksi, jotta sait kerran juoda viisauden lähteestä. Ja sinun puolisosi, — ah, sehän on ylevin nainen jumalten maassa!— Ole hiljaa, tässä kulkee iki-ihana rakkauden jumalatar Freja. Hän kylvää nyt juuri lemmen-usvaa kevätyöhön; nyt sitoo katkenneita rakkauden kieliä; nyt kuljettaa kumppaninsa kanssa jumalille ikuisen nuoruuden omenoita. — Pois tieltä, pois tieltä! Ukon poika, raju Tor tulee. Hän ajaa kahdella pukilla, että taivaankansi kaikuu ja pitää kädessään hirveän suurta moukaria. Niin, tästäpä moukarista juuri johtuu, että oikeus ja järjestys vallitsee sekä maan päällä että jumalten talossa. Mutta jos Tor hukkaisi vasaransa, niin voi sitä sekasortoa! Ja kauhistus! Tor nukkuu. Vasara valuu, valuu. Herää, Tor, herää! Noin, vasara suistuu ilkeitten jättien taloon. Tor herää, tempaa punaista partaansa. Kaikki on hukassa, kaikki, kaikki! Jätti ei luovuta moukaria, paitsi jos saa ihanan Frejan puolisokseen, niin sitten kylläkin. Lähde Freja, lähde toki, muuten katoaa oikeus maailmasta. Mutta Freja ei lähde, kuka sitten kylväisi lemmenusvaa, kuka sitoisi rakkauden säikeitä. — Ah, rakkaus on maailmassa yhtä tärkeätä kuin oikeuskin! Freja ei lähde, Tor on tuskassa. Kokoontuu jumalten neuvosto. Jo keksitään keino: Tor pukeutuu Frejan vaatteisiin ja lähtee morsiusneitonsa kera jättien maahan. Jätti ihastuu ikihyväksi; kun luuli Frejan saavansa ja tuo moukarin. Tor sieppaa sen ja palaa ilkkuen jumalten maahan. Oikeus vallitsee taas kaikkialla, ja jumalten talossa juhlitaan, juhlitaan. — — Sateenkaarisilta vie maasta jumalten taloon. Vartija talon portilla näkee tuhannen peninkulman päähän ja kuulee, miten ruoho kasvaa maassa. Kultainen on vartijan torvi, kultainen. — — —
Yö oli tullut, kun nuoret vihdoin läksivät Kultarannasta. Polku kierteli läpi lehtojen pimennon. Salama silloin tällöin valaisi tummaa syys-yötä. Ah, sehän on jumalten talon roihuvalkea, joka välkähtelee pilvien välistä. Siellä ylhäällä juhlitaan, juhlitaan, ja Freja seuloo usvaansa syysyöhönkin. Surunvoittoisena kuin Kulkijan harppu soi lehto, henkien lehto, haltijoitten olosija. Juhlitaanko sielläkin? Ja katso! Pohjan taivaalla välkkyy valojuova. Tänne kummulle se oikein vasta näkyy. Niin, siinähän on jumalten talon sillanpää. — Portilla seisoo vartija, ja kultainen torvi välkkyy.