Tietäjä sulki silmänsä ja huojutteli hiljaa ruumistaan. Sitten hän nousi, otti tuohukseen valkeata ja tassutteli lyhyillä jaloilla luolaansa. Kun hän väistyi uksiaukosta, näkyi koko luola. Ja voi! Kivien kolossa ja seinien syvennyksissä näkyi ihmisten ja eläinten pääkalloja sekä kaikenlaisia kummallisia esineitä: sarvipäitä, pyöreitä, kulmikkaita, kultaisia. Tietäjää ei näkynyt, hän koputteli sivulla jotain onttoa puuta, siltä ainakin tuntui kumahduksista. Kohta hän kuitenkin tuli takaisin ja alkoi taas silmät ummessa huojutella ruumistaan. Vihdoin hän mumisi kuin itsekseen; "Igor Rurikinpoika, huonosti sulle kävi kolme kesää sitten. Juomakuppina kallosi kiertää, juomakuppina kallosi kiertää, juomakuppina kallosi kiertää…"
Muuta ei tietäjä sano. Luonto viittaa Sarvelle, ja he poistuivat hiljaa. Kerran katsahti Sarvi taakseen. Tietäjä yhä huojutteli. Hirvi nuoli hänen hartioitaan, ja karhun pää oli polvilla.
"Emme lähde Igorin mukana", kuiskasi Luonto louhikkoa alas laskeutuessa.
"Emme", vastasi Sarvi.
Jo pääsivät viimeinkin suolle, ja Sarvesta tuntui kuin olisi hän palanut haltijoitten maasta.
KULTARANNASSA.
Syys-aurinko nousi juuri metsän takaa. Kultarannan Impi oli soutanut salmen poikki Kuparivuorelle, niinkuin oli eilen illalla sovittu. Samassa tuli niemen takaa toinen vene, ja siinä jo seisoi Hirvo Impin vieressä rannalla.
"Isäni vuottaa tuolla saarella, siispä hyvästi Impi. Vuoden päästä ainakin palaan ja jos saavun sankarina, saanko sitten tulla Kultarantaan kosimaan?"
"Ehkäpä", sanoi Impi hiljaa ja ojensi kätensä Hirvolle. Tämä pusersi sitä hetken aikaa rajusti ja hyppäsi sitten notkeasti takaisin veneeseensä.
Impi jäi rannalle katsomaan. Miten sanomattoman kauniina seisoikaan Hirvo uiskossaan hyvästiksi viitaten! Vene yhä loittoni. Impin silmiin tuli kyyneleitä. Hän nousi Kuparivuorelle ja katseli sieltä siksi, kunnes uisko katosi saarien taa. Sitten hän souti hitaasti kohti Kultarantaa. Palaisikohan Hirvo enään milloinkaan?