Vihdoin he saapuivat suosaaren rantaan, ja Luonto virkkoi taas: "Nyt olemme tietäjän saarella."
Vaan mitä! Tiheiköstä kuului rytyä ja yht'äkkiä karhu seisoi heidän edessään takajaloillaan ja sen etukäpälät olivat uhkaavassa asennossa. Karhun kummallekin puolelle ilmestyi susi. Ne näyttivät rumasti irvistellen hampaitaan. Sarvea värisytti. Mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, huusi Luonto: "Tietäjä suuri, täällä on ystäväsi Luonto, huuda vahtisi pois!"
"Et ole yksin", kuului kolkko ääni kuin maan alta.
"En. Mukanani on Sarvi Karjalainen, mutta hän on kunnon mies ja tuleva vävyni. Laske meidät luoksesi!"
Kuului pari hiljaista vihellystä ja silmänräpäyksessä katosivat sudet ja karhu.
Yö oli hämärä ja Sarvesta tuntui kuin hän olisi tullut henkien maahan, haltijoitten ikuisille asunnoille. Tummana kiertyi suo pienen saaren ympäri. Ehkäpä se olikin Manalan musta virta ja tietäjä tuolla Kalman ukko, kolmisormi. Mutta ei, kyllä hän vielä sentään oli elävitten mailla, kuten Luontokin tuossa edellä. Miekka on tallella ja kova maa jalkojen alla — vielä.
Kavuttiin jyrkkää polkua ylöspäin ja nyt laskeuduttiin taas alas läpi louhikon. Ja voi ihmettä! Yhtäkkiä on heidän edessään nuotio ja sen äärellä istuu tietäjä. Kolmella puolella kohoavat hirveät, mustat kallionlohkareet, jotka näyttävät ulottuvan aina pilviin asti. Neljäs puoli on vapaana ja siinä seisoo Luonto ystävineen.
Tietäjä nousee seisomaan. Sarvi säpsähtää, sillä istuallaan näytti tietäjä mieheltä, mutta seisomaan noustuaan ulottui hän tuskin tavallista miestä vyötäisille asti. Tietäjän jalat olivat näet naurettavan lyhyet, kuin sylilapsen. Mutta paksu oli tietäjä ja pikimusta parta ulottui maahan asti. Ja Sarvi mietti itsekseen: "Ei ihme, jos tietäjä on saanut nimet Musta ja Peukalo, ne hänelle todentotta sopivat. Tuo karvainen, koivekas puku vain näyttää niin hassulta, taitaa olla tuohiakin välissä."
"Istukaa, tuoss' on kivet", sanoi tietäjä, ja miehet istuivat nuotion luo. Mutta taaskin Sarvi kummeksi, sillä susi juoksi metsästä ja heittäytyi tietäjän jalkoihin, karhu pani päänsä hänen polvilleen, ja kallioitten välistä katseli hirvi suurin silmin vieraita.
Luonto oli kaikkiin noihin tottunut ja kävi sen tähden kummeksimatta asiaansa: "Mitä sanot, tietäjä, lähdemmekö Igor Rurikinpojan kanssa sotaretkelle Miklagårdia vastaan? Miten tuo retki päättyy?"