Eipä puuttunut ostajiakaan. Paitsi Suomen omia kauppiaita, oli täällä ostajia Voionmaalta, Birkasta ja koko Svitjodista, olipa muutamia aina Lejrestä ja Vikenistä asti. Ja kauppa kävi mainiosti. Tuota pikaa myytiin turkispaljous, ja ihmiset alkoivat vähin erin lähteä markkinoilta.
* * * * *
Talviaurinko loi valoaan yli lumisen lakeuden. Vartija Hallusvuoren laella seurasi silmillään yksinäistä ajajaa Lemun selällä. "Minnekä tuokin pyrkinee, virma on hevonen edessä", ajatteli vartija. — "No, kääntyy tännepäin. Jo lähtee ylös Hirvijokea. Myöhästynyt markkinamieskö siinä tulee? Nyt vasta, kun kaikki muut ovat jo lähteneet Kurkelasta. Tänä aamuna viimeiset menivät tästä ohi. — — Jopa tunnenkin! Sehän on Kultarannan hevonen. — Annas kun katson, ketä on matkassa. — Niin, vanha Harto ja Impi.
"— — Arvaankin minne ovat menossa. Kurkelassa on tänään Suomen sankareitten käräjät, ovat menossa sinne. — Kas kun Impikin on lähtenyt. Varmaan on nyt tärkeitä asioita urhoilla, Hartohan se tavallisesti vain Kultarannasta saapuu…"
Vartijan jatkaessa yksinäisiä mietteitään, vieri reki ohi Hallusvuoren ja päätyi pian kosken kuohujen ympäröimälle Kurkelan niemelle. Markkinapaikan vieressä oli pyhä uhrilehto ja kalmisto. Syksyllä martaitten kuussa, silloin kun henget hurjimmin kiitivät halki ilmojen, vietettiin täällä mahtava uhrijuhla, johon koko Suomen heimo saapui. Vähitellen, aikain kuluessa oli tullut tavaksi, että myöskin näin talvella toimitettiin pieni uhri, varsinkin, jos markkinoitten jälkeen oli jäätävä yhteisistä asioista päättämään, kuten nyt.
Keskellä uhrilehtoa, pyhien puitten alla sijaitsi suuri uhripirtti, ja sen vierellä kumpuili haltijoitten lähde yhtä kirkkaana talvipakkasessa kuin kesähelteelläkin. Lehdon laidassa oli vanha kalmisto ja toisessa laidassa uhriaitan vartijan Topon mahtava kartano, jonka maat ulottuivat kauas ympärille. Tällaisia uhriaittoja oli muuallakin kuin Nousiaisissa, mutta ne olivat tavattoman pieniä. Tämä Nousmaan aitta teki poikkeuksen kaikista, sillä se oli hyvin suuri. Kas, sehän olikin koko Suomen heimon yhteinen uhriaitta.
Kultarannan hevonen pysähtyi Topon pirtin eteen. Kun Impi astui pirttiin, oli se aivan tyhjä, sillä kaikki olivat menneet pyhään lehtoon. Impi lämmitteli kiukaan luona niin kauan, kuin Harto laitteli hevosta suojaan ja nosti vero- ja uhriohrat sisälle. Sitten hekin lähtivät lehtoon. Sinne he saapuivatkin parahiksi. Pyhän lehdon rinteellä, uhriaitan vierellä paloi jo uhrituli. Valkoparta Väinävalta kuljetti juuri Topon kanssa suurta pässiä kohti uhriaittaa. Varovasti he aukaisivat aitan oven. Puitten alla seisovat sankarit pidättivät melkein henkeään, sillä nyt he saivat nähdä iki-ihmeen: aitan perällä häämötti mahtava jumalankuva, koko Suomen heimon palvoma suurhaltija, jolle ei vertoja otavan alla. Kuvan muodosti suunnaton puunkanto, jonka yläpää oli koverrettu ihmisen muotoiseksi. Mistä se oli tänne uhriaittaan tullut, ei kukaan tiennyt. Siellä se oli ollut jo isien ja isänisien aikana. Sinne se jäi lasten ja lastenlasten palvottavaksi. Lattiassa kuvan edessä oli pyöreä reikä. Sen reunalla iski Väinävalta pässin ja antoi veren vuotaa reiästä lattian alle. Kun veri oli valunut loppuun, kantoivat Väinävalta ja Topo pässin varovasti ulos, jossa se nyljettiin ja palotettiin. Sisälmykset tarkastettiin perinpohjin, sillä niistä nähtiin tulevia tapauksia. Sitten ne pantiin tuohivakkaan, mutta liha laskettiin pataan, joka jo kiehui uhrivalkealla. Sillä aikaa kun liha kypsyi, lähti Väinävalta muutamien vanhimpien sankareitten kanssa viemään sisälmysvakkaa uhriksi veden väelle. Vakavina he seisoivat hetkisen Pyykosken kuohuja katsellen. Sitten Väinävalta luki uhriluvun ja heitti vakkasen koskeen.
Kun he tulivat takaisin pyhään lehtoon, oli liha jo kypsynyt. Topo toi tuokkosia. Väinävalta pani tuokkoset lihaa täyteen, ja Topo kuljetti ne miehille, jotka seisoivat vähän edempänä pyhien kuusten alla. Mutta sillä aikaa kun urhot söivät, keitti Topo lihaliemeen maukkaan puuron.
Uhriaterian päätyttyä siirryttiin suureen käräjäpirttiin. Sekin oli koko Suomen heimon yhteistä omaisuutta. Täällä viettivät tavallisesti ne markkinamiehet yönsä, jotka eivät sopineet Nousiaisten asukkaiden pirtteihin, ja täällä pidettiin yhteiset neuvottelut silloin, kun ei voitu taivasalla istua. Syksyllä martaitten kuussa, uhrijuhlien aikana pidettiin aina suuret heimokäräjät, joihin jokainen Suomen mies otti innolla osaa. Mutta näin talvella tulivat vain eriseutujen sankarit ja kukin heistä kertoi sitten päätöksistä alueensa miehille.
Komea oli miesjoukko, joka nyt astui käräjätupaan. Eikä ihme, olivathan he kaikki sankareita, joitten mainetöistä viestit vierivät yli merien. Itse vanha Väinävalta, koko heimon johtaja, kuningas vertoja vailla, asettui pirtin perälle pöydän taa. Urhot istuivat ympäri pirttiä lavitsoille ja raheille. Kelpasi tätä joukkoa katsella! Turkin alta näkyivät verkaiset kaatiot ja paita. Kullatut miekankahvat välkkyivät, hopeasoljet hohtivat.