Ison pirtin päässä, ihan seinän vieressä kasvoi tavattoman suuri, tuuhea kuusi. Ketterästi kuin orava kiipesi paimenpoika aina kuusen ylimmille oksille asti. Kohta vyöryi iloluikun ääni yli saaren, vieläpä mantereen puoleiset vaaratkin kertasivat sen kutsuvaa kaikua: tuu-tu-tuu, tuu-tu-tuu, juh-li-taan, juh-li-taan!
HIRVON LUONA.
Lähes kuunkierto oli kulunut. Helkky ja Impi palasivat mantereen puolelta. He olivat käyneet kaskikylvöjä katsomassa. Ilma oli tyyni, mutta taivas oli paksujen pilvien peitossa. Tuntui, että sade oli tulossa.
Venettä vesille työntäessään puheli Helkky: "Pian tästä tulee sade. Se onkin tarpeen kevätkylvöille. Ennätämme hyvin salmen yli ennen sadetta."
"Niin, sade siitä nyt tulee, ja minä kun olin ajatellut, ettemme kiirehtisi kotiin, vaan kävisimme yksin tein Hirvon luona, kun kerran olemme yhdessä vesillä."
"Hirvon luona! Niin, no miksi emme voikin mennä sinne yhdessä, ehkäpä ei sade meitä yllätä."
"Näes, en ajatellut, että sinne nyt vain kyläilemään lähtisimme. Minulla olisi asiata sinne, vaikka en tiedä, mitä sinä siitä asiastani ajattelet."
"Mitähän se lienee?"
"Koeta arvata, ketä se koskee siellä!"
"Hirvoa itseäkö, — ei! Hänen vanhaa isäänsä, — ei! Orjanaisia, — ei!
Pientä tytärtä, niin! Arvasinko oikein?"