"En Helkky! Kunnioitan itsekin sitä valkeata, niinkuin muitakin haltijoita. Jo lapsena kuulin hänestä monta kertomusta, kun eräs etelän kauppias majaili meillä."
"Niin, mutta minunhan pitäisi kuitenkin johtaa uhrijuhlat. — — — Otanko sittenkin harppuni ja huiluni ja lähden kiertämään. Ei minusta ole isännäksi Kultarantaan."
"Vanha Harto kyllä toimittaa uhrimenot kuten tähänkin asti, ei niistä sinulle huolta. Mutta jos et itse tahdo jäädä, niin lähde sitten."
Helkky vavahti. Hän sulki Impin syliinsä ja sanoi: "En lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan, en koskaan." — — —
Siinä jo astuivat Kultarannan pihalle. "Helkky ei lähtenytkään", huudahti paimenpoika ihastuneena, ja samassa tuli koko pirtin väki pihalle.
"Ei", vastasi Impi, "Helkky ei lähtenyt, eikä lähde enään koskaan. Nyt on isäntä Kultarannassa."
Ilon välke nousi kaikkien kasvoille. Viimein vanha Harto sanoi:
"Tiesin, Impi, että kun sinä kerran valinnan teet, on se hyvä.
Mutta näin hyvää en sentään osannut odottaa. — Helkky, isäntä,
tervetulemaan!"
Helkky loi hymyillen katseensa Impiin, mutta paimenpoika touhusi:
"Impi, annanko nyt iloluikun soida?"
Ja Impistä tuntui niin herttaisen somalta, kun hän sai kysyä: "Niin mitä sanot, Helkky, saako luikku nyt kutsua ihmiset ilojuhlaan?"
"Nyt jos koskaan", vastasi Helkky, mutta lisäsi hiljaa Impille: "Paljon hauskempi olisi olla kahden, vaan kuuluuhan vanhaan tapaan, että nyt juhlitaan. Iloitaan siis ilta, Impini!"