Karvetin pihalla pysähtyi Helkky hetkeksi juttelemaan Pilvikin kanssa.
Siitä hän sitten painui reippain askelin kohti eräsaloa.
Vasta kolmannen päivän iltana saapui hän saalismetsälleen. Siellä oli ennestään eräsauna, pieni ja soma, jonka Helkky ja isä kerran olivat rakentaneet, kun ensi kerran saapuivat näille maille metsästämään. Helkky asetti tavaransa saunaan ja teki kiukaaseen tulen. Savu tuprusi sakeana saunan alaosaan. Helkky tuli ulos. Hän nojasi mahtavaan ikihonkaan ja antoi katseensa kulkea metsän läpi siintävälle salojärvelle. Koko metsä oli täynnä pihkan ja havun tuoretta tuoksua. Helkky kuunteli erämaan metsän ikuista huminaa. Se oli sanomattoman syvää, aivan pohjatonta. Koko asuttu maailma tuntui olevan äärettömän kaukana, se häipyi ajatustenkin taa. Ihmeellinen, salaperäinen tuntu valtasi sielun. Erämaan ikuinen alakuloisuus, ikuinen kaipaus, ikuinen suru, ikuinen auvo pani Helkyn sielussa soimaan korkeuden pyhät kielet. Hän tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Ja erämaa ymmärsi häntä, kietoi hellien suruvaipan hänen ympärilleen, tuuditti hänet auvoiseen uneen ja kitki sitten varovasti sielusta pois kaiken tumman, jättäen jälelle vain kauneuden ja sopusoinnun. Oi, suuri yksinäisyys, erämaan ylevä pyhyys, sinä yksin voit sitoa sydänkanteleen katkenneet kielet.
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain lähti Helkky kulkemaan vanhaa keinopolkua, joka kierteli halki salojen ympäri järven, päättyen lopulta takaisin eräsaunalle. Polku oli niin pitkä, että sen kulkeminen kesti koko päivän, ja tämä matka olikin metsämiehen päivätyö. Mutta nyt ensimäiselle kierrokselle varasi Helkky kaksi päivää, sillä oli paljon tehtäviä matkan varrella. Eväskontti ja nuolinippu selässä, jousi ja kirves olalla läksi hän kierrokselle. Jänöjussi loikki polun poikki, pyy pyrähti lentoon, orava oksalla katseli suurin, kysyvin silmin kulkijaa. Paljon antoi tämä ensimäinen kierto Helkylle työtä, sillä kaikki keinopolun eräsaannit oli korjattava, pitkiin aikoihin kun täällä ei oltu käyty saalistamassa. Helkky korjasi ja viritti kaikki loukut. Niitä oli monenlaisia, siinä jänisloukku, metsoloukku, näädänloukku. Sitten hän viritti vanhat karhun ja ketun satimet sekä perkasi pyydyskuopat. Vielä hän laitteli pauloja, rihmoja ja paljon ansaita. Lintulavoille, saihoille ja kahoille hän ripotteli ohria houkutukseksi. Tähän kotus, tuohon ilvestakka, puron partaalle saukonlisku. Viimeiseksi valmisti Helkky ihmeellisen käpälyspuun, jommoisia hän oli nähnyt matkatessaan Svitjodissa. Korkean, teräväksi veistetyn kannon päähän pani hän syötiksi metson, mutta kannon kummallekin puolelle laittoi hän halkeimen. Kun kettu alkoi kiivetä kantoa ylös saadakseen metson, tarttui sen käpälä lujasti halkeimeen, siitä se ei irti päässyt. — Illan tullen teki hän hyvän rakovalkean, kyhäsi havumajan ja nukkui siinä yönsä. Seuraavana päivänä jatkui sama työ, kunnes hän ehtoolla ennätti takaisin eräsaunalleen. Nyt oli raskain työ tehty, hauskin jälellä. Joka päivä kulki Helkky keinotiensä, koki pyydykset, viritteli, ampueli. Saalista sai hän niin määrättömästi, ettei aina tahtonut jaksaa kantaa kaikkea. Koville otti sinä päivänä, kun karhu oli kuopassa. Hurja oli otso, mutta kellistyä senkin täytyi. Karhun lihat Helkky jäädytti ja pani ne kivillä sisustettuun maakuoppaan, purnuun. Lihojen päälle pani hän jäätyneitä lintuja ja peitti purnun halkaistuilla puilla. Toisia lintuja hän suolasi ja ripusti korkealle puihin. Nahat säilyivät parhaiten eräsaunassa. Vasta talvikelillä käytiin saalis säilytyspaikoista kiesiöimässä.
Pian kuluivat syksyiset päivät keinotietä kierrellessä täällä loppumattomassa erämaassa, jossa ei kuulunut muuta kuin suden ulvonta, huuhkaimen huuto, oravan raksutus, tikan koputus, palokärjen valitus ja metsän ikuinen humina. Mutta sitten päivänä muutamana sattui outoja. Helkky on kulkemassa keinotietä. Kapuaa kivelle pannakseen uuden syötin käpälyspuuhun. Nuoli suhahtaa hänen korvansa ohi. Helkky hypähtää kiveltä ja kääntyy tähyämään sinnepäin, josta nuoli tuli. Ja katso! Mäen rinteellä, kuusen alla seisoo pieni ukkeli. "Lappalainen", hymähtää Helkky ja lähtee kohti ukkoa. Mutta ukko kääntyy pakoon. Helkky perässä ja niin sitä mentiin yli mäkien ja maitten. Viimein väsyi ukkeli ja Helkky saavutti hänet. Ukko ei yrittänytkään vastarintaan, vaan odotti vavisten kuoliniskua. Mutta Helkky hymyili, taputti ukkoa olalle, sanoi: "Ystävä!" Se oli yksi niitä harvoja lappalaiskielen sanoja, joita hän lapsuudessaan oli isältä oppinut. Ukon kasvot kirkastuivat ja hän rupesi vilkkaasti käsin ja elein juttelemaan. Helkky puolestaan koetti parastaan. Ja sen verran siinä tolkulle tultiin, että lähdettiin yhdessä sille paikalle, jonne oli jäänyt Helkyn kontti ja saalis. Ukko tuli iki-ihmeisiinsä nähdessään, miten paljon Helkyllä oli lintuja ja muita. Silloin Helkky antoi koko saaliinsa lappalaiselle ja tämän ilolla ei ollut määrää. Hän otti Helkkyä kädestä ja niin lähdettiin yhdessä matkalle. Ilta oli jo pilkkopimeä, kun vihdoin puitten välistä alkoi tuli pilkistää. Siinä oli heidän edessään kallion kyljessä kota. Lappalaisen vaimo alkoi vavista nähdessään Helkyn, mutta ukkeli sanoi vain jonkun sanan, ja heti vaimo rauhottui. Helkky astui kotaan ja istui havuille tervastulen ääreen, joka paloi keskellä kodan lattiaa. Lapset, nuo herttaiset sysisilmät, nokitukat, piiloutuivat ensin, mutta pian toinen toisensa jälkeen tuli Helkyn luo. Kohta he olivat parhaita ystäviä. Helkky tarkasti heidän jousensa, vasamansa, luikkunsa. Mutta lapsista oli Helkyn puku niin ihmeellinen, että heidän täytyi uudestaan ja uudestaan sitä sormiella. Isän puku oli nahasta, äidin puku oli nahasta, lapsilla oli päällä vain kaksi nahkaa, koivet solmittu sivulta kiinni. Mutta Helkyn puku! Millä kumman eläimellä oli tuommoinen nahka! Helkky koetti selittää, ettei se ollut ollenkaan nahkaa, vaan kangasta, mutta eivät lapset sitä ymmärtäneet, sillä he eivät voineet ajatella pukua ilman nahkaa. — Ukko ihaili kovin Helkyn rautapäänuolia — hänellä oli vain puisia tai luisia — niin että Helkky lopulta lahjoitti ukolle muutaman nuolen. Ja ihastuneena hieroi ukko nenäänsä Helkyn nenään osottaakseen, kuinka kiitollinen hän oli. Kun linnut olivat paistuneet hiiloksessa, syötiin siinä tervastulen ääressä illallinen. Sitten vedettiin nahka oven yli, ja Helkky nukahti muitten mukana tulen ääreen haoille. Savu kodan huipulta kohosi pehmeinä kierteinä yli öisen metsän.
Sydänyön aikana heräsi Helkky omituiseen pärinään. Hiiloksen valossa näki hän kodan perimmäisessä nurkassa ukon, joka oli kummallisessa pukimessa: siinä näkyi sudenpäitä, karhunhampaita, ketunhäntiä, luita ja pauloja. Polvilla piti ukko suurta kuviorumpua, johon löi hurjasti. Hän ei huomannut Helkyn heräämistä, sillä hän istui silmät ummessa, huojutteli ruumistaan ja höpisi lyöntien tahdissa:
"Ystävä, vai vihollinen, elämä, vai kuolema? Ystävä, vai vihollinen, elämä, vai kuolema?"
Jos Helkky olisi ymmärtänyt lappalaisen kieltä, olisi hänelle heti selvinnyt, että hänen elämänsä siinä hyppi ennusrummun kuvioilla. Lopuksi sai ukkeli vastauksen kysymykseensä: ystävä, elämä! Ja syvimmän salon pikku mies paneutui turvallisena nukkumaan. Mutta Helkky tuumi itsekseen: "Olen siis tullut suuren lappalaisnoidan kodalle, lappalaisen, joka taioillaan on monet verottajat takaisin käännyttänyt."
Seuraavana päivänä kävi Helkky lappalaisen pyyntimailla ja opetti ukon tekemään monenlaisia uusia pyydyksiä, varsinkin linnunliskuja, saihoja ja kotuksia.
Kun Helkky seuraavana aamuna lähti, jäivät ukko ja eukko kodan suulle kyynelsilmin katselemaan, kuinka hän häipyi metsän piiloon.