"Eivät kaikki pitkät miehet sentään ole pahoja", tuumi ukko mietteissään.
"Eivät", myönsi eukko.
Koko päivän he sitten juttelivat tästä erämaan elämässä niin tavattomasta tapauksesta. Ja lopulta he tulivat siihen, että tuo vieras ei ollutkaan mikään ihminen, vaan metsänjumala, lempeä Leib-olmai, joka joskus lähtee ihmislapsia tervehtimään. Ah, voisiko metsien ainainen kiertäjä enään enempää toivoa! Eläinten suojelija, karhujen isäntä Leib-olmai oli käynyt hänen kaltevassa kodassaan! — Ja onnesta vavisten sanoo pikku mies vaimolleen: "Me lähdemme tuonne kauas pohjoisten vuorten taa heimomme luo. Siellä on lappalaiskansan tuhatvuotinen tietäjä, siellä sukumme suuri seita, jolle uhraamme uhrin vailla vertoja. Leib-olmai, sinä metsän mahtava isäntä, sinä olet näkevä, että osaamme hyvyytesi palkita!"
"Niin, me osaamme ja me lähdemme matkalle vielä tänään", säesti eukko.
* * * * *
"Olipa se hyvä, kun näin pian palasit, olin niin peloissani sinun puolestasi", sanoi Ilma, kun Helkky palasi syys-erästä.
"Turhaa pelkoa! Ei susi metsämiestä syö", nauroi Helkky.
"Ei, mutta siellä salolla liikkuu niitä lapinlapsiakin, jotka voivat milloin hyvänsä surmannuolen singahuttaa."
"No, niillä on puunuolia, ei niistä vaaraa", lohdutteli Helkky, mutta ei käynyt kertomaan seikkailustaan salon pikku miehen kanssa. — — —
Pian palasivat toisetkin metsästysmatkaltaan. Kun sitten talvikelillä käytiin syksyinen saalis kiesiöimässä, huomattiin, että Helkky oli yksikseen pyydystänyt yhtä paljon otuksia kuin toiset yhteensä. Siinä täysinäisiä ahkioita vetäessään puhelivat hiihtäjät keskenään: "Se valkea haltija sille Helkylle tämmöisen saalismäärän on antanut, mitenkäs yksi mies muuten olisi saanut näin määrättömästi otuksia." — "Niin, se sille", puheli toinen, "mutta Helkkypä osaakin kaikki Keesushaltijan luvut ja loitsut".