"Osaavathan ne vähin kaikki Kultarannassa sitä valkeata palvoa. Eivät ne juuri välitä kotihaltijoista, eivät metsän väestä, eivät kalman asukkaista. Semmoinen oli jo isä-Helkky, semmoisia ovat emäntä ja lapset, paitsi Sampsa. Ja siitä se niiden rikkaus johtuu, Keesushaltijan palvonnasta. Mutta saapas nähdä, eivätkö haltijat niille vielä kosta. Kertovat ne naiset, että näkivät kerran kotihaltijan kodan kynnyksellä itkevän. Mitä lie ukko itkenyt. Ehkäpä sitä, kun hänet unohtavat, Keesusta vain muistavat. Hyviä ihmisiä ne sentään ovat, ne Kultarannan, valkea haltija kuuluu vaativan hyvyyttä — — —."
Karvetin Voima.
Pian päästiin talvesta kesään. Vapaana vaahtosi meri, vihreisiin pukeutui ranta. Kuparivuoren juurelta kuului kirveen kalkkina aamusta iltaan. Karvetin Voima siinä korjaili sotapurttaan lähtökuntoon. Kultarannan Sampsa oli käynyt monastikin varottamassa: "Älä nyt suotta lähde Sveaa ärsyttämään! Tulevat takaisin kostoretkelle ja niin saamme taas olla aseissa kaiken kesää!"
Mutta Voima vastasi: "Lähden mä sittenkin. Verotamme koko Svitjodin. Niitten pitää siellä kerrankin kokea, mihin pystyvät Suomen miehet! Älä huolehdi! Tiedän mä, ettei niitten mieli pian tee Suomeen, kun tämä poika iskee."
Ja tietää sen, kun Voiman sota-into kerran nousi, niin hänen täytyi saada se tyydyttää. Eräänä kauniina aamuna nostivat sotapurret purjeensa ja lähtivät hyvin asestettuine miehineen ulos kotoisilta valkamoilta. Pilvikki pikku poikanen käsivarrellaan katseli Kuparivuoren laelta lähteviä. Ja kun viimeinen purje katosi saarien taa, kävi hänen mielensä niin kumman apeaksi — mikä lie mieleen tullut, aavistus.
* * * * *
Voima oli luvannut palata kuunkierron kuluttua uisko täynnä aarteita. Kuunkierto kului, Voimaa ei kuulunut. Viimein palasi yksi veneistä ja se toi kummia sanomia: Suomen miehet olivat nousseet maihin meren tuolla rannalla, verottaneet seutua laajalti, ryöstäneet aarteita paljon. Olivat jo tulleet takaisin pursilleen ja kääntäneet kokat kohti Suomea. Mutta merellä sitten saavutti heidät Svean kuningas Eerik Voittoisa. Syntyi hirvittävä taistelu. Eerikin joukko oli puolta voimakkaampi. Vene toisensa jälkeen antautui. Voiman pursi teki hurjinta vastarintaa. Vihdoin kymmenkunta viikinkivenettä ympäröi sen. Kaikki miehet kaatuivat, Voima yksin löi kuin vimmattu. Mutta lopulta anastivat Eerikin miehet hänenkin purtensa ja lähettivät hänet itsensä soutelemaan Manalan mustalle virralle. Yksi ainoa uisko pelastui Suomeen. — Näin oli sanoma.
Kyynel vierähti Pilvikin silmästä, kun hän ajatteli miehensä kovaa kohtaloa. Miten hyvältä tuntuikaan tulla Kultarantaan, josta aina sai ymmärtämystä, lohtua. Siellähän oli äiti, äiti. Mutta Pilvikki tarvitsi nyt muutakin tukea kuin lohdutusta, koko suuri Karvetti kun jäi hänen hoitoonsa. Ja niin päätti äiti, että Helkyn pitää koko tämän kesän huolehtia Karvetin töitten kulusta, sillä eihän Pilvikki ymmärrä niitä sellaisia, miesten töitä.
Ilma.
Keskikesän auvoiset yöhämärät alkoivat, ihanan keskikesän. Käki ei enään kukahdellut, ruisrääkkä ei huhuillut halmepellon äärellä, jänö ei puputtanut puolisolleen puron partaalla. Sillä näes, nyt sai jänö puputtaa pojilleen naavakuusen alla, pääsky puhella lapsilleen räystään kolossa ja yökehrääjä laulaa tuutulaulua kuopukselleen. Kevätkalastus oli lopetettu, kalatkin jo kuivattu. Rantaniityt ja kaislikot oli aikoja niitetty. Metsäniitty viheriöi jo uudestaan ja sen reunoilla välkkyivät vesurit, kun koottiin lehdeksiä kerppoihin talven varalle.