Tällaisia hämäräiltoja sattui sitten usein syksy on pitkä — ja aina heillä oli niin paljon juteltavaa. Kerran kun Helkky tuli Karvetista kotiin, ei hän mennytkään suureen pirttiin, jossa väki puhdetöitään teki, vaan astui yli pikkupirtin kynnyksen. Äiti sattui täällä yksin askaroimaan. Helkky heitti turkin yltään ja hyräili itsekseen korjatessaan pärettä pihdissä. Sitten hän kääntyi äitiin, sanoi: "Kuules äiti, onko isävainajan harppu ja kannel tallella?"
Äiti loi hämmästyneenä katseensa Helkkyyn. Vihdoin virkkoi hän verkkaan: "On kyllä. Tuo kämssä tuolla nurkassa tehtiin vallan niitä varten. Katsotaan yhdessä!"
Äiti näytti päreellä valkeata, ja Helkky aukaisi varovasti kämssän kannen. Siinä ne olivat: harppu, huilu ja kannel. Helkky otti kaikki kämssästä. Ensin hän näppäili ja viritteli kanteletta. Mutta sitten pani hän sen pois ja otti harpun. Hetken päästä oli pirtti täynnä ihania, täyteläisiä sointuja. Äiti istui hiljaa lavitsalla kädet ristissä, silmät ummessa. Oi, nuo säveleet loihtivat hänen eteensä kokonaisen muistojen maailman, auvoisen onnen, ihanan toivon ja katkeran kaipauksen maan. Hetken päästä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Oi, nyt hän tiesi, että hänen poikansa, hänen rakkaan Helkkynsä sielu oli tullut terveeksi.
Seuraavana iltana astui Helkky harppuineen Karvetin pirttiin. Ja voi sitä riemua, mikä nyt syntyi. Koko illan piti hänen soitella Karvetin väen iloksi, kuten edellisenä iltana kotonaan Kultarannassa. Eivätkä kuulijat tyytyneet vain yhteen iltaan, Helkyn täytyi soittaa usein.
Kerran oli taaskin hämär-ilta Karvetin pienessä pirtissä. Poi'ut nukkui tuohikehdossa, joka riippui kurkihirrestä. Hiiloksen luona istui Helkky soitellen, ja kiukaan korvalla kuunteli Pilvikki. Hiilos sammui. Säveleet yhä pehmenivät. Pilvikki oli kuin unessa, syysillan sävelten suloisissa lumoissa. Tuntui aivan kuin harppu olisi osannut kertoa hänen sisimpänsä, hänen murheensa, kyyneleensä. Minkälainen olikaan mies, joka sai harpun sanomaan tuon kaiken? Oi, ihmeellinen hän oli — kärsinyt paljon. Aivan huomaamattaan nousi Pilvikki ja kietoi kätensä hiljaa hellien Helkyn kaulaan. Harppu vaipui alas ja Helkky veti hennon, värisevän Pilvikin syliinsä. Hänen sydämensä täytti suuri, ennen aavistamaton onni. Oi, hän tahtoi suojella Pilvikkiä kaikessa, kaikessa, lohduttaa, auttaa, tukea. Hän oli niin voimakas, voimakas, kun hänen sylissään oli tuo ääretön aarre. — Oi, ikuisesti ihmeellinen on se sointu, jonka rakkaus luo kahden sydämen kultakielistä!
* * * * *
Aamulla läksi Pilvikki Kultarantaan miettien mielessään, miten kertoisi äidille kaiken. Mutta kun hän pääsi perille, sulki äiti hänet syliinsä ja sanoi: "Helkky kertoi jo illalla kaiken, kun palasi teiltä. Et usko, miten sanomattoman onnellinen olen saadessani sinut miniäkseni!"
Parin päivän päästä muutti Helkky Karvetin isännäksi. Ja koko saari ja koko Suomi sanoi, että he sopivat hyvin toisilleen.
Pyhässä lehdossa.
Kesän aurinko loi varjojaan Karvetin pyhään lehtoon. Siinä pyhän lähteen partaalla seisoi äiti, Hyvämieli, Helkky ja Pilvikki, joka piti sylissään pientä tyttöään, vain viiden kuunkierron kulkemaa. Kaikki näyttivät mietteihinsä vaipuneilta, kunnes Pilvikki virkkoi: "Kuules, Helkky, kun sinä minut kastoit, piti minun ensin luopua kaikista haltijoista. Eihän tämä pikku Virpi tässä osaa edes sopertaa sellaista!"