Ja Henrik itse! — Oi, hän ei ainoastaan nauttinut opin kultaisesta maljasta täysin siemauksin, hän tunsi myöskin syvästi, että täällä oli hänen heimonsa, täällä virtaili kaikkien suonissa samaa verta kuin hänenkin, täällä esi-isien muistot täyttivät koko ilman. Nyt hän vasta oikein ymmärsi, kuinka hän oli tuolla etelässä kuin juureton puu, joka ei voinut imeä ympäristöstään elämännesteitä. Mutta sittenkin kammoksui hän täällä noita suuria autioita hankia ja kylmyyttä, tuota kylmyyttä, jota hän ei voinut sietää. Hänen sydäntään aivan värisytti, kun hän katseli alastonta lehtimetsää talven pakkasessa. Ja yht'äkkiä oli hänen edessään koko etelän kaunis vuoristo: alativiheriöivät lehtipuut, lauhkeat lounaistuulet ja satakielen laulu myrttipensaassa. Oi, ja siellä oli linna, uljas linna vuoren rinteellä, laaksossa pellot, kummulla kylä ja ristiharjakirkko, jota satavuotiset orapihlajat vartioivat. Vuoristossa solisi puro ja humisi tuuli, ja metsän halki kulki tie Eeditin linnaan. Sanomaton koti-ikävä täytti Henrikin mielen. Hän oli sittenkin kiintynyt kotiseutuunsa koko sielullaan.
Tuli kevät. Henrik iloitsi äärettömästi sen tulosta, olihan nyt täälläkin lämmintä ja vihreyttä. Hän oli päättänyt opiskella yhteen menoon koko kesän ja vasta seuraavana talvena lähteä takaisin kotiseudulleen. — — —
Oli lauantai-ilta. Henrik oli päättänyt pyhäksi mennä ystäviensä luo sukunsa vanhaan linnaan. Hän hypähti hevosensa selkään, otti ohjat palvelijalta ja aikoi juuri lähteä. Silloin karautti kaksi ratsua pihaan.
"Mitä ihmettä! Meidän väkeä etelästä! Sinäkin Egbert", huudahti Henrik.
Egbert: "Niin, niin. Rouva äitinne, jalo kreivitär lähetti meidät tuomaan tätä kirjettä ja odottamaan, mitä käskee jalo kreivi."
Henrik otti kirjeen, käski palvelijansa pitämään huolta miehistä ja hevosista ja lähti kiireesti huoneeseensa. Täällä hän aukaisi sinetöidyn pergamenttikirjeen ja luki:
"Rakas poikani!
Et varmaankaan ole iloinen, kun näin tulen häiritsemään sinun lukujasi, joista niin äärettömästi pidät, ja pyydän sinua tulemaan kotiin. Niinkuin tiedät, on maassamme jo vuosia ollut rauhatonta, kun prinsessa Maud taistelee kuningas Tapanin kanssa Englannin kruunusta. Meidän lounainen kolkkamme on kuitenkin tähän asti saanut olla rauhassa — kiitos Pyhän Neitsyen. Mutta nyt kutsui kuningas Tapani varusväkensä pois Rougemontin linnasta, ja heti ilmestyi rosvoilevia parvia tännekin. Olemme päättäneet, että kukin manor aseistaa joukon miehiä vuoristoamme varjelemaan. Ja sinun luonnollisesti täytyy tulla meidän miesten päälliköksi. Raskasta sinun on tietysti vaihtaa kirjasi kalpaan, mutta se on välttämätöntä, sillä muuten tulee tänne sama kurjuus kuin muuallekin. Katsos, näin kirjoittaa minulle Oxfordin piispa: "Rosvojoukkojen johtajat rakentavat linnoja ja täyttävät ne piruilla ja pahoilla miehillä, panevat ihmisiä riippumaan päästä, jaloista tai peukaloista ja sytyttävät rovioita heidän alleen. Nälkä ahdistaa kansaa, ja toisia paleltuu kuoliaaksi. Ihmiset sanovat, että Kristus pyhimyksineen nukkuu." — Eikö olekin kamala kuvaus. Kuka olisi uskonut, että hyvän Henrik-kuninkaan jälkeen tulee tällainen aika. Kiirehdi siis kotiin, poikani. Parasta kai, että lähdet meritietä etelään. Rukoilen Pyhää Neitsyttä varjelemaan sinua matkalla.
Omakätisesti Äitisi."
Henrik istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän nousi ja suoristui. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä tullut täyskasvuiseksi mieheksi. Hän meni miesten luo ja sanoi näille: "Minä tulen nyt kotiin. Rouva äitini kehottaa meitä palaamaan meritietä, mutta maata myöten pääsisimme pikemmin. Jos palkkaisin täältä pari ratsumiestä lisää, luuletteko, että silloin uskaltaisimme lähteä taipaleelle?"