Egbert: "Ei auta vaikka paikkaisitte kaksikymmentä. Mutta hankkikaa itsellenne niin nopea juoksija kuin voitte, niin silloin uskallamme lähteä kolmisinkin. Jos rouva äitinne ei olisi antanut meille linnan nopeimpia hevosia, olisimme aikoja olleet rosvojen käsissä. Kuljimme kuin tulessa ja ilmassa vaaran uhatessa."
Henrik: "Kiitos neuvostanne. Hankin ratsun. Pelkäättekö matkaa?"
Egbert: "Emme."
"En minäkään", vastasi Henrik ja nosti ylpeästi päätään.
V. KOTONA.
Kuinka sykkikään Henrikin sydän hänen nähdessään kotilinnan jylhät tornit ja niitten takana kukkuloitten kauniit ääriviivat. Tässä kylä ja kirkko, tuolla laitumet ja tammisalot. Ja kohta hän oli hyvän äitinsä luona.
Äiti oli iki-ihmeissään, kun Henrik tuli. Hän ei ollut osannut vielä odottaa. Itse Pyhä Neitsyt oli varmaan tuonut hänen poikansa kuin siivin kotiin. Isä Markus piti heti kiitosmessun linnan kappelissa, ja Pyhän Neitsyen kuvan eteen sytytettiin seitsemän kynttilää.
Vain ensimäisen illan saivat äiti ja poika olla yhdessä. Kuinka paljon heillä olikaan puheltavaa! Äiti tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, kun sai kuulla sukulaisistaan tuolla rakkaassa pohjolassa. Henrik oli äidin mielestä paljon miehistynyt vuoden aikana, parranhaiveniakin jo näkyi poskilla. Avomielisesti hän kertoi kaikesta, kirjastosta, isä Samuelista, piispasta ja monesta muusta — Mariastakin. Niin, Mariasta — ja äidin sydän sykki ilosta.
Jo seuraavana päivänä täytyi Henrikin nousta ratsunsa selkään ja lähteä miehineen vartioimaan lounaiseen tuovia teitä, sillä taas oli nähty rosvoja liikkeellä. Tällä kertaa eivät ne tosin tulleet. Mutta toisten ne tulivat, jopa niin tiheään, että kerrankin oli Henrik koko viikon yhtä mittaa ratsun selässä, hevosta vain vaihtoi välillä. Monta taisteluakin siinä taisteltiin. Ja kaikki sanoivat, että Henrik osasi käyttää aseita yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Eikä hänen rohkeudelleen löytynyt vertoja. Miehet häntä ihailivat rajattomasti, ja kansa antoi hänelle nimen "hyvä kreivi," koska hän aina oli iloinen ja hyvä.
Taistellen kului koko kesä ja sitä jatkui vielä talvellakin, niin että aseissa piti yhä olla. Mutta kun tuli kesä toinen, ei rosvoja enään liikkunut näillä mailla. Kuitenkin oltiin yhä varuillaan, sillä tiedettiinhän, että prinsessa Maud oli joukkoineen vielä maassa. Nyt voi Henrik sentään usein oleskella kirjastossaan. Se vain tuntui ikävältä, ettei hänellä siellä enään ollut luettavaa, sillä kaikki kirjat oli hän jo käynyt läpi useampaankin kertaan. Ja tuo ainainen aseissaolo vaikutti, ettei hän itsekään tullut tarinainkirjoittamistuulelle. Kun aika alkoi tuntua pitkältä, ratsasti Henrik silloin äitinsä kanssa naapurilinnaan. Siellä oli Eedit jo ylennyt immeksi, mutta yhtä luonnollinen ja lapsekas hän oli kuin ennenkin. Mielellään katseli Henrik hänen tummia kiharoitaan ja kuunteli hänen kaunista ääntään. Eedit pani Henrikin aina kertomaan tarinoita, joita muutkin kuuntelivat halulla ja jännityksellä. Kohta alettiin Henrikkiä kutsua muihinkin linnoihin lyhentämään pitkiä iltoja, eikä aikaakaan niin oli hän saanut "kertojakreivin" kunnianimen. Mutta kukaan ei aavistanut, että Henrik kertoi omia tarinoitaan, vaan kaikki luulivat, että hän oli ne lukenut tai kuullut kuljeksivilta laulajilta. Usein sai Henrik kuulijansa lämpenemään ja silloin hän aina ajatteli: Jos osaisin soittaa, niinkuin osaan kertoa, niin läksisinpä todentotta trubaduurina kiertämään maailmaa.