Saapui taaskin talvi. Nyt kierteli enään vain joku yksinäinen ratsastaja teitä vartioimassa. Ja kun tuli kevät, riisuttiin aseet kokonaan, sillä kuultiin että prinsessa Maud oli noussut kevään ensimäiseen laivaan ja purjehtinut Kanaalin yli Normandiaan. Hän oli vihdoinkin jättänyt Englannin rauhaan, ja kaikki huokasivat helpotuksesta. Pian nyt palautuvat vanhat hyvät ajat, ajateltiin. Ja Henrikkin kertoi heti äidilleen lempituumansa: Nyt kun rauha oli palautunut, halusi hän käväistä Yorkissa. Hän oli jättänyt kaikki ostamansa kirjat sinne ja pyytänyt munkkien kopioimaan monta kirjaa tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Hän tahtoi mennä noutamaan kirjansa ja samalla käydä tervehtimässä ystäviään. — Mitäpä äidillä olisi ollut tätä vastaan. Mutta silloin sanoi Henrik: "Äiti, lähde sinäkin mukaan Yorkiin! Sinä jaksat kyllä ratsastaa, ja otetaan kymmenkunta vankkaa miestä mukaan, niin ei ole meillä mitään pelättävää matkalla. Ne aina puhuivat sinusta siellä pohjoisessa, kuinka iloiseksi he tulisivatkaan, jos lähtisit mukaan."
Äiti hämmästyi suuresti tätä ehdotusta. Mutta mitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä mieluisammalta se tuntui. Ja kauniina kevät-aamuna ratsasti linnan portista äiti poikineen pienen seurueen kanssa kohti kaukaista Northumberlandia.
VI. KULTAISET KANNUKSET.
Tuskin olivat äiti ja poika päässeet Yorkiin, kun heidät yllätti iloinen uutinen. Kuningas Tapani oli päättänyt, että koko maan piti nyt iloita hänen kanssaan, koska hän taas oli yksin kuninkaana vanhassa Englannissa ja tuo kruununtavoittelija Maud ajettu ikipäiviksi Kanaalin taakse. Ja hänen kansansa sydän sykkikin ilosta. Ei siksi, että heikko Tapani oli voittanut — he olisivat yhtä mielellään nähneet prinsessa Maudin valtaistuimella — vaan siksi, että vihdoinkin oli loppunut tuo kauhea sota. Erikoisesti tahtoi kuningas Tapani hyvitellä maan pohjoista puolta, sillä tämä oli kiivaimmin taistellut häntä vastaan. Yorkin arkkipiispalle ja kirkolle hän lahjoitti suuria alueita ja paljon etuuksia. Sitten hän määräsi, että parhaat nuorukaiset oli lyötävä ritareiksi. Itse hän lahjoitti näille kultaiset kannukset. Yorkin piispan piti yhdessä muitten kanssa määrätä, ketkä katsottiin kelvollisiksi kantamaan kultaisia kannuksia. Kun Henrik astui arkkipiispan suojaan, huudahti tämä: "Kas, siinä ensimäinen, jonka kannukset vaihdetaan kultaisiksi." — Sitten hän kertoi Henrikille koko asian.
"Vai sillälailla", tuumi Henrik. "Tulin tänne kokoilemaan kirjojani ja nyt saankin ruveta valmistautumaan ritarilyöntiin."
Mutta arkkipiispa vastasi: "Kenen sydän on kultainen, se ansaitsee kultaiset kannukset ilman valmistuksiakin."
* * * * *
Äiti oli sanomattoman onnellinen astellessaan sukunsa vanhassa vuossataisessa linnassa. Elämä näytti lahjoittaneen hänelle pelkkää onnea ja hyvyyttä. Huomenna lyödään Henrik ritariksi, ajatteli hän astuessaan tuossa käytävällä ikivanhojen puitten alla. Kenellä olikaan Henrikin vertaista poikaa! Oppineempi kuin kukaan muu, parempi kuin kukaan muu ja kuitenkin yhtä uljas kuin konsana nuo, jotka eivät tiedä muusta kuin miekan mittelöstä. Ja kuinka kaunis olikaan nuorten suhde! Joka kerta kun Henrik viipyi Yorkissa, odotti Maria häntä. Ja kuinka iloisesti ja hauskasti osasikaan Henrik sitten jutella. — Kihlaus voitanee julkaista jo ritarijuhlien aikana, kun Henrik on saanut kultaiset kannukset. — Äiti tunsi itsensä ihmeellisen reippaaksi, jalat nousivat kevyesti kuin ennen nuorena. Tuossa tuli linnanherra vastaan. Hän pysähtyi ja virkkoi: "Luulen, että Henrikin täytyy lähteä. Käskin satuloida hevoset. Lähden itse saattamaan häntä Yorkiin, jossa hänen täytyy viettää yönsä tuomiokirkossa."
Äiti: "Kiitos. Sinä pidät liian hyvää huolta pojastani."
Linnanherra: "En yhtään. Toivon, että hän pian on minunkin poikani. Mitä sanot, eiköhän voitasi Henrikin ja Marian kihlausta julkaista juhlan aikana? Oikeastaan juuri sentähden järjestinkin nämä ritarijuhlat ja turnajaiset meille."