Henrik: "Niin. Tulinkin tänne vain hyvästille."
Eedit sai kyyneleet silmiinsä: "Jo huomenna lähdet — palanetko milloinkaan!"
Henrik: "Ihan varmasti, ehkä jo vuoden kuluttua. — Mutta äiti odottaa kotona, minun täytyy kiirehtiä. Hyvästi nyt Eedit ja sano hyvästini vanhemmillesi ja veljillesi!"
Eedit ojensi ääneti kätensä. Mutta äkkiä hän muisti jotakin. "Kuules", sanoi hän, "tämä minun rukousnauhani tekee kantajansa haavoittumattomaksi, sillä tähän on kätketty pyhän Cuthbertin hiuskarva". Ja sen enempää kysymättä irroitti hän nauhan kaulaltaan ja rupesi sitomaan sitä Henrikin kaulaan. Kun se vihdoinkin oli tehty, jäivät hänen kätensä Henrikin kaulalle kuin huomaamatta. Henrik sulki silloin värisevän tytön syliinsä, ja onnellisina yhtyivät heidän huulensa.
Vihdoinkin irroitti Henrik hellät kädet kaulaltaan, nousi ratsunsa selkään ja lähti. Mutta hän ei tuntenut itseään, ei ymmärtänyt itseään. Rajattoman onnen huumeessa ratsasti hän kirkastettua tietä kohti autuaitten asunnoita. Varjo lankesi taaskin yli itäisen maan ja toisen kerran välkähti Henrikille: Teenköhän oikein, kun lähden.
VII. "MAA ON NIIN KAUNIS."
Viimeisessä hetkessä ennätti Henrik laivaan, joka kuljetti ristiretkeilijöitä Kanaalin yli Ranskaan. Korkealla laivan kokassa oli ristiinnaulitunkuva, ja ylhäällä isossa mastossa liehui ristinlippu. Läheisestä luostarista tuli joukko nuoria munkkeja, jotka olivat kiinnittäneet kaapuunsa ristinmerkin. Koko muu luostari ja suuri ihmisjoukko oli tullut rannalle saattamaan lähteviä. Laiva irroitettiin laiturista. Apotti antoi lähteville siunauksensa, ja munkit laivassa alkoivat laulaa:
"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie.
Maailman kautta
Kuljemme laulain,
Taivasta kohden matka vie."
Tyynenä ja ihanana avautui meri heidän eteensä. Pyhä tunnelma liikutti
Henrikin mieltä, kun munkkien laulu verkkaisena jatkui:
"Vuossadat vaihtuu,
Vuossadat haihtuu,
Miespolvet vaipat unholaan.
Kirkasna aina
Sielujen laulun
Taivainen sointu säilyy vaan."