Juuri tällaista suurta ja pyhää oli hän kuvitellutkin tapaavansa tällä retkellä. Matka yli Kanaalin oli ihanaakin ihanampi. Nuoret munkit olivat täynnä uskonintoa ja täynnä lumousta oli se kuva, jonka he yhdessä loivat Pyhästä maasta ja matkastaan sinne. Uskottomien valta on pian murrettu, ja Kristus itse johdattaa ristijoukkonsa voittoon. Nuo äärettömän pyhät paikat jäävät silloin ikuisiksi ajoiksi kristityille.
* * * * *
Oli sovittu niin, että laiva kuljetti ristijoukon Seinevirtaa myöten aina Pariisiin asti. Kun vihdoinkin lähestyttiin kaupunkia, alkoivat munkit uudelleen laulaa:
"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie."
Rannalla oli ristilaivaa vastassa joukko munkkeja ja pappeja. Näiltä sai Henrik kuulla, että Ranskan kuningas Ludvig VII oli jo lähtenyt Metziin, jonne ristijoukkoja oli kerätty kaiken kevättä. Hyvin piti kiirehtiä, jos tahtoi vielä ajoissa ennättää, sanottiin. Henrik lähti sentähden heti kiertelemään Pariisin mutkikkaita ja likaisia kujia ostaakseen itselleen oivan ratsun. Kun hän vihdoin löysi mieleisensä, alkoivat kirkonkellot kumista iltamessuun. Henrik meni Pyhän Genovevan luostarin vierasmajaan yöksi. Aamulla varhain hän lähti Englannista tulleitten ritareitten ja munkkien kanssa kohti Metziä.
Ylevä, suloinen tunnelma täytti Henrikin mielen, sillä olihan hän menossa täyttämään ritarin korkeinta velvollisuutta: taistelemaan ristinvihollista vastaan. Ilma oli kaunis, jasminien tuoksu ihana, ja hänen povensa hersyi ennenaavistamatonta lämpöä. Ah, yhäkö arka lintu värisi hänen sylissään! Henrik koetti, oliko rukousnauha tallella. Olihan se, ja Henrik sormieli sen solmuja. Hänen olisi pitänyt ehkä lukea rukouksensa. Mutta eihän hän voinut, koko sielu kun tuntui sulaavan keväänsointuihin ja liitävän lintujen kanssa korkeuteen. Oi, hän tahtoi kuitenkin olla jalo ritari ja Kristuksen pyhä soturi! Vain silloin tällöin heräsi Henrik unelmistaan, kun kuuli kansan kiroovan Ludvig VII:ttä, sen raskaan veron takia, minkä kuningas oli kiskonut kansalta retkeään varten.
Henrikin pieni matkue pääsi Metziin parahiksi, kun suunnaton ristiarmeija teki lähtöä. Ihmeekseen näki Henrik, että myöskin Ludvigin puoliso, ihana Eleonora, ylhäisten naisten kanssa lähti ristiretkelle. Raskaat kuormavankkurit rämisivät, hevoset korskuivat ja kuninkaalliset airueet puhalsivat torviaan. Kuului huutoja ja melua. Vihdoin kaikki suli yhdeksi pauhinaksi, joka muistutti myrskyävää merta. Henrikille tämä oli pettymystä, sillä hän oli odottanut juhlallista hartautta, pyhiä lippuja ja pyhää soittoa.
Vihdoinkin oli kuninkaallinen seurue, kuormasto ja sotajoukko suoriutunut matkalle. Henrik ystävineen odotteli sopivaa paikkaa yhtyäkseen tuohon loppumattomaan jonoon. Jopa tuli tilaa heillekin. Ja särkynyt tunnelma tuli taas eheäksi; kun jonoon yhtyi suuri joukko munkkeja, jotka kantoivat edellään ihmeitä tekevää Pyhän Neitsyeen kuvaa ja lauloivat hartaina:
"Maa on niin kaunis,
Kirkas Luojan taivas,
Ihana sielujen toiviotie."
Ah, aavistiko heistä kukaan, että tuleva aika sai kerran laulaa heidän haudoillaan tuolla auringonnousun maassa: