"Vuossadat vaihtuu,
Vuossadat haihtuu,
Miespolvet vaipuvat unholaan."

VIII. PYHÄSSÄ MAASSA.

Ilta hämärti, kun Henrik ratsasti Jerusalemin pohjoisesta portista kaupunkiin. Hän tunsi aivan kuolemanväsymystä ruumiissaan. Hän ei jaksanut edes ajatella, hän halusi vain paikkaa, jossa saisi nukkua, nukkua loppumattomiin. Kujaa pitkin laahusti vanha munkki, ja tältä tiedusteli Henrik, missä oli Johanniittain hospitaali. Munkki neuvoi, ja kohta oli Henrik perillä. Hän heitti ohjat palvelevalle veljelle, astui osotettuun huoneeseen ja nukkui paikalla täysissä tamineissaan.

Palvelevat veljet häärivät Henrikin ympärillä irroitellen hänen rautavarusteitaan. Ei ollut ensi kertaa, kun veljet näin hoivasivat uupuneita matkamiehiä.

"Ritari tämä on miehiään, koska on kultaiset kannukset ja ritariketju", virkkoi muuan veljistä. Ja toinen jatkoi: "Mutta onpa sillä rukousnauhakin, äidin lähteissä lahjoittama tietysti. Ne mammat siellä kotona lännessä luulevat, että heidän kelpo ritarinsa täällä vain rukoilevat ja taistelevat. Mutta kaikkea muuta! Parempi jos pysyisivät pojat kotonaan. — Merkillistä, ettei tällä ritarilla ole mitään saalistamiaan aarteita! Satulan kolossa oli kyllä paljon kultarahoja, mutta ne olivat kaikki englantilaisia."

Ensimäinen veli: "Onhan tämän vyöllä suuri kukkaro. Katsokaas! —
Kas, taaskin englantilaisia kultakolikolta! Mies on englantilainen.
Nukkukoon nyt siinä. Väsynyt hän onkin, häntä saa kääntää ja nostaa
kuin pölkkyä."

Toinen veli: "Meidän on vietävä rahat talteen, siksi kun mies herää.
Muuten voi joku 'Kristuksen köyhä ritari' luulla niitä omikseen."

* * * * *

Henrik nukkui koko yön ja vielä seuraavana päivänä aina iltapuolelle asti. Kun hän vihdoinkin heräsi, toi palveleva veli hänelle ruokaa sekä talteenotetut tavarat. Henrik söi hyvällä halulla. Sitten hän peseytyi ja tunsi olonsa kohta sangen miellyttäväksi. Hän kyseli veljiltä yhtä ja toista, samoin nämä häneltä. Vihdoin hän lähti puutarhaan. Siellä hän asteli sinne — tänne, kunnes viimein istahti öljypuun alle. Ja yhtäkkiä oli elämä taaskin koko kurjuudessaan hänen edessään. Oi, hän ei enään jaksanut kestää sen painoa. — Oliko sekin ristijoukon retkeä, kun kuljettiin Metzistä Konstantinopoliin! Koko matkan nuo kurittomat joukot ryöstelivät. Miksei hän kääntynyt jo Konstantinopolista takaisin. Kuinka paljolta hän olisikaan silloin säästynyt! Ja vähässä Aasiassa sitten! Vain verta ja kauhua ja ihmisten luita. Seldšukit hakkasivat maahan tuhansia yhdellä ainoalla kerralla. Ihme, että hän on vielä elävänä tässä. Semmoisissa kauhuissa meni syksy ja vuoden alku. Maaliskuussa vihdoin oltiin Attaliassa ja purjehdittiin sieltä Antiokheiaan. Vihdoinkin päästään käsiksi todelliseen taisteluun, ajattelivat kaikki. Lähdetään vapauttamaan Edessaa ja silloin saa Zenkin poika maksaa isänsä pahat teot. Mutta mitä vielä! Antiokheian ruhtinas Raimund ihastuu kuningatar Eleonoraan ja unohtaa kaiken muun. Silloin sydämistyy kuningas Ludvig Raimundiin ja jättää joukkoineen koko Antiokheian. Hän lähtee nyt yhdessä keisari Konradin kanssa Damaskosta piirittämään. Ja se se oli oikeata piiritystä. Kun vihdoinkin syntyi tuo tulinen taistelu kaupungin edustalla, saivat ritarit näyttää, mihin he kelpasivat. Hän, Henrik, taisteli siinä kuin mies. Ja ristiretkeläiset saivat loistavan voiton. Mutta sitten! Oi, taivaitten taivaat! Sen sijaan, että olisi jatkettu taistelua uskottomien viimeisenkin voiman murtamiseksi, hajaantui koko suuri ristiarmeija ryöstämään — niin ryöstämään ympäristöä, ja Jerusalemin hengelliset ritaritkin häärivät saaliinhimoisina ryöstäjien joukossa. Hän oli silloin kauhuissaan noussut hevosensa selkään ja ratsastanut levähtämättä aina Jerusalemiin asti. — Henrik nousi öljypuun alta ja alkoi astua puutarhan kauniita polkuja. Ah, hän oli nähnyt niin paljon kuolemaa, kauhua, halpamaisuutta ja jos jotakin, ettei hän kestänyt enään. Puoliääneen hän virkkoi: "Jos ei minulla olisi sielussani kunniantuntoa, jos ei minulla olisi jaloa äitiä ja jos ei maailman viattomin ja suloisin olento olisi kerran värissyt sylissäni, olisin minä nyt huono mies." — Hetken päästä hän lisäsi: "Nyt minä tiedän, etten tehnyt oikein, kun läksin tälle retkelle." — — Yhä hän astui mietteissään. "Puhu totta, tee oikein, niin Kristus suo sinulle siunauksen." Olikohan Kristus ottanut nyt häneltä siunauksensa. Kuka tietää. Oi, hänen täytyi sovittaa kaikki, hänen täytyi lähteä suorinta tietä kotiin! Ja kohta alkoi koko puutarha laulaa: kotiin! kotiin! Tuntui kuin tuohon sanaan olisi kätketty kaikki lohdutus ja vapahdus.

* * * * *