Kivinen linna, harmaa ja jylhä, sijaitsi korkealla vuoren rinteellä. Pienet akkuna-aukot olivat kolmessa kerroksessa, ja vakavina kohosivat tornit linnan neljältä kulmalta. Vartija tornin tasaiselta katolta voi nähdä Kanaalia kyntävän laivan valkopurjeet, jos vain ilma oli kyllin kirkas. Kerrottiin, että roomalaiset olivat alkuaan rakentaneet tämän linnan. Mutta sittemmin se oli päässyt perinpohjin rappeutumaan. Vasta kun pohjan viikingit alkoivat tehdä julmia hävitysretkiään Englantiin, korjattiin linna. Vuoren juurella kauniissa laaksossa olivat linnaan kuuluvan kartanon eli manorin maat, ja kummulla joen varrella matalamökkinen alustalaiskylä. Toisella töyräällä sijaitsi hautuumaa ja kirkko, jota ikivanhat orapihlajat uskollisina vartioivat. Laakson vastaisella rannalla siintivät laidunmaat, tammistot ja niityt.

Linnan porttiholvista astuu nuorekas nainen. Hän pysähtyy, katselee laaksoon kuin jotain odottaen. Siitä lähtee taas, kulkee vähän matkaa kiemurtelevaa tietä alaspäin ja istahtaa vihdoin vanhalle vallitukselle. Yhä katselee hän laaksoon. — Missä kummassa viipyi Henrik? Niin missä? Siinä odotellessa alkavat ajatukset kiertää tuttua latuaan: Hän muisti ne monet onnelliset vuodet, jolloin hän kaikessa rauhassa eleli tuossa linnassa rakkaan puolisonsa kanssa. Mutta vuosi sitten julma tuoni korjasi pois linnan uljaan kreivin, ja silloin suru otti asunnokseen koko vanhan, roomalaisaikuisen linnan. Jos ei hänellä olisi poikaansa, tuota rakasta Henrikkiä, kuinka hän jaksaisikaan elää! — Mutta missä kummassa viipyi nyt poika, Henrik pikkuinen? — — —

Jopa vihdoinkin näkyi kylästä tulevan muutamia poikia. Vuoren juurelta palasivat muut takaisin, mutta Henrik jatkoi matkaansa linnaan. Siinä hän jo oli äidin edessä. Vaaleat kiharat valuivat alas harteille, ja silmät loistivat syvän sinisinä kuin meri.

Äiti lempeästi: "Missä kummassa olet viipynyt? Aurinko jo pian vaipuu tuonne tammisalon syliin."

Henrik: "Et usko, äiti, miten hirveän hauskaa meillä oli! Ensin me leikimme kylän suurella hyrrällä. Mutta sitten rupesivat naapurikylän miehet ja meidän väki ottelemaan hyrrästä. Piiskat vain vinkuivat ilmassa, ja hyrrä pyöri kuin tuulessa piiskojen iskusta. Mutta niin siinä sittenkin kävi, että naapurikylä sai ison hyrrän ensi viikoksi. On niillä siellä nyt hauskaa. Mutta ensi pyhänä voittavat meidän miehet hyrrän takaisin, se on varma se."

Äiti: "Vai hyrrätaistelua siellä katselit. Kovin kauan se vain kesti."

Henrik: "Ei siinä pitkääkään aikaa mennyt. Mutta me olimme sen jälkeen oikein lujasti pallosilla ja lopuksi sokkosilla. Nyt ne leikkivät siellä pukkia. Minäkin ennätin olla jo sepän harteilla ja sanoa kymmenesti: Pukki, pukki sanohan, montako sormea kohotan? Mutta kertaakaan ei seppä arvannut, vaikka onkin tietäjä."

Äiti: "Mitä sanot, onko seppä tietäjä?"

Henrik: "On niinkin. Hän tietää tulevia tapahtumia — tai oikeastaan hyrrä tietää. Näes, ennenkuin kylän miehet veivät ison hyrrän pois, piirteli seppä siihen hiilellä ihmeellisiä merkkejä. Sitten hän asetteli pieniä kiviä maahan ja alkoi hiljaa piestä hyrrää, joka aina kallisteli ja kaatueli. Seppä mumisi ja katseli hiilimerkkejään. Vihdoin hän lopetti ja kertoi totisena, että kohta tulee kova aika. Sota ja hävitys, rutto ja nälkä vaeltavat yli Englannin, ja ihmiset itkevät silloin kyyneleensä kuiviin. Mitä luulet, äiti, tulevatko ne tänne meidänkin laaksoomme?"

Äiti: "Älä nyt ajattele sellaisia asioita, en usko, että seppä tietää tulevista tapahtumista?"