Henrik: "Ei seppä tiedäkään. Mutta hyrrä, kylän hyrrä, se se kertoi tulevia asioita. Ja hyrrä tietää, niin sanoivat kaikki."
Äiti: "En usko hyrrän tietoihin. Eivätkä nuo vaeltajat ainakaan tänne asti joudu, niin luulen. — Mutta mennään nyt sisälle. Sinulla on tietysti hirveä nälkäkin."
Henrik: "Eipä olekaan. Minä söin myllärin lasten kanssa puuroa ja vuohen maitoa."
Ruokakammiossa asetteli rouva itse päivällisruuan tähteitä poikansa syötäväksi. Henrik söi hyvällä halulla. Mutta äkkiä hän keskeytti ja kysyi: "Äiti, miksi myllärillä leipä on mustaa ja puurokin mustaa, mutta meillä leipä valkoista ja puuro valkoista?"
Äiti joutui ymmälle. Mitä hänen piti vastata! — Vihdoin hän sanoi: "Katsos, myllärin pojista tulee kaikista mustan pellon kaivajia, siksi puurokin saa olla mustaa. Mutta sinusta tulee linnan kreivi. Sinun pitää oppia paljon ja kerran ratsastaa valkealla orhilla kuninkaan hoviin. Siksi leipäkin on valkoista."
Henrikistä tämä asia oli vähän ihmeellinen, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän muisti, että hänen vielä tänä iltana piti käväistä linnan puistossa. Tuo ihana puisto oli linnan takana, ja sen keskellä oli pieni kumpu, joka aina oli ollut Henrikin mieluisin leikkipaikka. Jo palleroisena vieritti hän isän kanssa kiviä sen rinteiltä. Ja sittemmin se oli ollut milloin Siinai, milloin Tabor, öljymäki tai Golgata, aina sen mukaan, kuin hänen opettajansa, isä Markus ennätti jutella hänelle pyhiä kertomuksia. Tällä kummulla oli Aabraham toimittanut uhrinsa, Mooses saanut laintaulut ja Jeesus seisonut oppilaineen. Olivatpa siellä käväisseet Pyhä Genoveva, Ursula, Katariina, Hieronymus, Augustinus ja kymmenet muut. — Mutta nyt näytti pyhimysten aika menneen, ja Henrik rakensi ahkerasti linnaa kummun korkeimmalle kohdalle, puhellen: "Huomenna tulee meille naapurilinnan pikku Eedit ja silloin pitää meillä olla hauskempaa kuin koskaan ennen. Minä tiedän jo, mitä leikimme. Tulisipa vain pian huomen."
Mutta sill'aikaa kun Henrik puistossa laitteli linnaa, istui hänen äitinsä isä Markuksen kanssa tammisen pöydän ääressä neuvottelen pojan kasvatuksesta. Rouva virkkoi: "Ei kai liene vahingoksi, vaikka Henrik on niin paljon alhaalla kylässä leikkimässä kylän lasten kanssa?"
Isä Markus: "Jalo kreivihän — Jumala hänen sieluaan armahtakoon — itse niin järjesti, että poika alkoi käydä kylässä leikkimässä. Kun Henrik ei kerran viihtynyt naapureitten poikien kanssa, keksi kreivi kylän, jotta hän miehistyisi kylän poikien leikeissä."
Rouva: "Mikä kumma siinä, ettei meidän Henrik ollenkaan tule toimeen vertaistensa poikien kanssa, naapurilinnan herttainen Eedit on ainoa, jonka kanssa hän mielellään leikkii?"
Isä Markus: "Luulen, että siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin on Henrik kehityksessä paljon ikäisiään edellä. Hän hallitsee nyt jo täysin latinaa ja on aivan itsekseen lukenut monta kirjaa. En aina tahdo keksiä hänelle kylliksi luettavaa, vaikka autuaasti kuolleen kreivin kirjasto on suuri. Mutta naapureitten pojat eivät tiedä lukemisesta mitään. Heillä on retket ja hevoset, aseet ja haukat kaikki kaikessa. Kun Henrik kertoo lukemiaan, eivät he häntä ymmärrä. Kun pojat puhuvat hevosistaan ja muista, ei Henrik siitä välitä. Mutta pikku Eedit, hän kuuntelee hartaana, mitä Henrik kertoilee. — Sitten luulen syyn olevan siinäkin, etteivät nuo toiset kuulu anglien heimoon, kuten Henrik. Hehän ovat tummatukkaisia, mutta Henrik on vaalea, ja luonteeltaankin he ovat hyvin erilaisia. En pidä tuota Henrikin erikoisuutta ollenkaan vaarallisena. Jalo kreivitär voi pojan suhteen olla levollinen. Hän on niin lahjakas, että voimme odottaa hänestä paljon. Taistelevia ritareita on yllinkyllin, mutta oppineita ei nimeksikään. Ja niitäkin tarvitaan."