Rouva: "Kiitoksia neuvoistanne. Ehkäpä pojastani vielä mies tulee. — Oletteko hyvä ja noudatte hänet puistosta sisälle. Iltamessun aika joutuu."
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoivat Henrik ja pikku Eedit puiston kummulla. Henrik kertoi siinä vilkkaasti ihmeellistä ritarikertomusta: Muuan ylhäinen herttua lähtee sotaretkelle kaukaiseen maahan ja jättää poikansa naapurilinnan ritarille, joka, kautta Pyhän Neitsyen, lupasi suojella lasta. Mutta pian saapui herttuan verivihollinen ritarin luo ja vaati lasta itsellensä. Ritari ei anna, ei ehdolla millään. Herttuan vihamies käy yhä uhkaavammaksi, hänellä on vahva joukko mukanaan. Vihdoin täytyy ritarin taipua. Mutta hän tuokin oman poikansa tuolle vihamiehelle ja pelastaa siten herttuan pojan. Kamalat ovat ritarin tuskat, kun hän katselee poikansa surmaa. Mutta kirkkain otsin voi hän astua herttuan eteen, hän oli pitänyt lupauksensa ja suojellut lasta. — Nyt piti heidän leikkiä tämä tarina. Eedit on ritari, joka asuu tuossa kummun linnassa ja Henrik herttuan vihamies, joka tulee vaatimaan lasta. Pian on leikki lopussa, mutta silloin on Henrikillä jo toinen. Kaikki puut muuttuvat nyt uljaiksi ritareiksi, kaikki pensaat ja kukat ihaniksi neidoiksi, jotka henkeään pidättäen katselevat, kuinka pyhä ja täydellisesti nuhteeton ritari Parsifal suorittaa muille kuolevaisille mahdottomia tekoja ja löytää siten pyhän Graalin, astian, josta Jeesus oli jakanut ehtoollis-viinin kiirastorstain iltana. — Eedit kuunteli posket hohtaen. Kun Henrik vihdoin oli lopettanut, sanoi hän: "Osaan minäkin jotakin. Osaan laulun Tristanista ja Isoldesta melkein kokonaan. Monet illat olen naistentuvassa kuunnellut, kun sokea Maud-mummo kehrätessään sitä laulaa."
Lapset istuivat nyt kivelle tammen alle, ja Eedit lauloi monta katkelmaa tuosta ihmeellisestä laulusta. Vasta kun äidin kutsuva ääni kaikui portailta, juoksivat he sisälle. Sinne vanhojen puitten varjoon jäivät satujen suloiset olennot laulamaan kehtolauluja pienille kukkalapsille, ja iltatuuli säesti hiljaa heidän laulujaan. Mutta kummun sammaltuneelle kivelle istahti linnan harmaa haltija ja alkoi miettien sukia maahan asti ulottuvaa partaansa.
II. NUORUKAINEN.
Toinen toisensa jälkeen vierähtivät vuodet. Henrik varttui. Pituuskin lisääntyi melkein silmin nähden. Isä Markus oli sangen tyytyväinen opetustyönsä tuloksiin. Henrik ei osannut ainoastaan latinaa, hän hallitsi myöskin täydellisesti ranskaa ja kirjallisuutta hän harrasti melkein liiaksikin. Se vain oli ihmeellistä, että naapurilinnojen poikien kanssa ei hän vieläkään viihtynyt, vaikka ikää karttui. Eedit oli yhä mieluisin leikkikumppani. Linna, kylä ja metsä näytti antavan Henrikille aivan riittämään vaihtelua. Yhtenä ainoana iltana ennätti hän käydä naistentuvassa, miesten työhuoneessa, taputella tallissa kaikkia hevosia, pistäytyä voudin asunnolla ja haukkamestarin luona ja loppujen lopuksi vielä suuressa ritarisalissa räiskyvän takkatulen ääressä lukea äidille ihmeellisiä kertomuksia. — Kylässä hän tunsi joka ikisen ihmisen, vieläpä eläimetkin koirista kilipukkiin, sillä joka päivä hän kävi siellä.
Mutta metsä se sittenkin oli Henrikille mieluisin. Siellä hän tunsi polut ja notkelmat, kivet ja kalliot. Tuntikausia saattoi hän siinä samoilla. Mutta harvoin hän tuli mitään ampuneeksi, sillä hänestä tuntui vaikealta surmata eläintä. Joskus hän istui kauan sammaltuneella kivellä ja kuunteli metsän hiljaista huminaa. Se aivan kuin puheli hänelle, mutta mitä se puhui, ei hän oikein ymmärtänyt. Jotakin ihmeellistä se tuntui olevan.
Pian yleni Henrik nuorukaiseksi, ja minkä ylenmääräisen elämänrikkauden se toikaan tullessaan! Nyt täytyi hänen lähteä äitinsä kanssa jokaiseen lähiseudun linnaan, milloin vain viestiratsu lennähytti kutsun. Ja kerran vuodessa tapasi hän koko seudun Rougemontin linnan suurissa joulupidoissa. Usein saapui vieraita heillekin, Dartmoorin kauniiseen vuoriseutuun.
Mutta tämä kaikki ei luonut nuorukaiseen tuota yli äyräittensä hersyvää elämän intoa ja riemua. Muualta se tuli — oi muualta! Katsos, tuontuostakin poikkesi linnaan joku kuljeksiva trubaduuri, ja silloin oli Henrikillä riemun suuri täyttymyshetki. Hänen sielunsa jano sai kerrankin tyydytyksensä. Jokainen laulu, jokainen taru, jokainen sävel tuntui menevän hänen sielunsa pohjaan asti. Silloin kutsuttiin linnaan vieraita, silloin juhlittiin. Ja kun laulajaritarit huomasivat, kuinka tervetulleita he olivat Dartmoorvuoriston vanhaan linnaan, poikkesivat he sinne usein ja viipyivät kauan.
Mutta vieläkin ihmeellisempää tapahtui. Eräs trubaduuri oli Henrikille lahjoittanut luutun, soittimen, jommoisia käytettiin vain etelämaissa. Pian oppi Henrik sillä soittamaan muutamia lauluja, ja uusi, ennenaavistamaton riemu täytti hänen sielunsa. Hän sai siis itsekin aikaan jotain samanlaista ihmeellistä kuin nuo kuljeksivat soittajaritarit. Ja äkkiä välähti hänelle jotakin. Ehkä hän voisi itse sepittää laulutkin ja tarinat! Kiireesti hän riensi metsään, kauas metsään, minne ei kuulunut ainoatakaan ääntä ihmisasunnoilta. Siellä hän heittäytyi pitkäkseen puun alle ja alkoi silmät ummessa kuunnella metsän ikuista soittoa. Kuva toisensa jälkeen kulki hänen ohitsensa. Ja ihmettä! Syntyi säe, toinen — oi, koko säkeitten sarja. Hän kertasi sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän ponnahti pystyyn ja riensi kuin siivin linnaan. Tuossa jo syöksyi kirjastoon. Ja noin — nyt oli laulu pergamentilla, oi hänen laulunsa, hänen laulunsa! Henrik ei tahtonut uskoa silmiään. Oliko tuossa todellakin hänen laulunsa. Oi, oli, oli! Henrik kulki kuin unessa. Mitä, oliko hänelläkin trubaduurin ylevä lahja. Pyhä Neitsyt, sehän oli enemmän kuin ihme! — Mutta ensimäistä yritystä seurasivat toiset. Ennen oli hän huolellisesti jäljentänyt pergamenttivihkoonsa kaikki mielilaulunsa. Siellä oli tarina kuningas Arturista ja pyöreän pöydän ritareista, siellä laulu Tristanista ja Isoldesta, kertomus Floiresta ja Blanchefleurista, laulu lyhytnenäisestä Vilhelmistä, sikermä Troian sodasta ja Aleksanteri Suuresta ja paljon muuta. Nyt hän alkoi kirjottaa omia laulujaan ja tarinoitaan niin paljon, että linnan vouti kerran kautta rantain huomautti jalolle kreivittärelle, kuinka pergamenttia kuluu liian paljon.