Aina kun uusi laulu oli pergamentilla, tulvehti Henrikin sydän ilosta. Joskus hän sai laululleen syntymään säveleenkin luutustaan, vaikka se tuntuikin paljon vaikeammalta. Tarinat syntyivät kevyesti, vaivattomasti, kuin itsestään — luuttu oli itsepäinen, se antoi vain harvoin säveleen tarinalle. Mutta kun se sen kerran antoi, voi Henrik tuntikausia soittaa ja hyräillä hiljaa omaa lauluaan, hiljaa, ettei vain kukaan sitä kuulisi.
Kerran näytti Henrik erään lauluistaan trubaduurille, joka majaili linnassa, mutta ei maininnut, että laulu oli hänen tekemänsä. Laulajaritari ihastui siihen niin, että heti kirjoitti sen itsellensä, ja pian oppi hän sen säveleenkin. Kun sitten vietettiin Rougemontin suuria joulupitoja, lauloi trubaduuri uuden laulun, jota kaikki ihastuen kuuntelivat. Yhä uudelleen ja uudelleen piti ritarin laulaa tuo ihana laulu. Henrikin päätä aivan pyörrytti — miten hyvä, ettei kellään ollut aavistustakaan, kuka oli tuon uuden laulun sepittäjä. Oi, hänellä oli salaisuus, ihmeellinen salaisuus! — Mutta kotimatkalla virkkoi äiti: "Sitä laulua sanottiin uudeksi, mutta minusta tuntuu, kuin olisin sen kuullut jossakin ennen."
* * * * *
Linnan vouti oli sitä mieltä, että nuoren kreivin piti vähitellen tottua isännän tehtäviin, ja hän jätti sentähden yhtä ja toista Henrikin huostaan. Mielellään Henrik mukautuikin, varsinkin kun äiti oli samaa mieltä, ja täytyihän hänen kuitenkin joskus ottaa linna ja koko manor hoitoonsa.
Kävi sitten kerran kummasti. Vouti oli ottanut vuoristosta salametsästäjän kiinni ja toi hänet linnaan. Sitten hän ilmoitti, että nuoren kreivin oli tutkittava rikollinen ja määrättävä rangaistus, sillä täytyihän hänen kohta ruveta istumaan kartano-oikeuttakin ja siinä tuomita koko seudun asiat. Henrik totteli ja lähti linnan käräjähuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa vankityrmän vieressä. — Mutta mitä ihmettä! Käräjäsalissa seisoikin myllärin Egbert, jousi olalla ja muutamia lintuja kädessä. Henrik ei voinut olla nauramatta nähdessään lapsuutensa parhaan leikkitoverin. "Sinäkö täällä?" virkkoi hän.
Egbert: "Minä."
Henrik: "Olet käynyt kartanon metsässä."
Egbert: "Olen."
Henrik: "Teki mielesi lintupaistia."
Egbert: "Niin."