Tunnin toisensa jälkeen istui Henrik Laulu-Björnin kynnyspuulla ja kuunteli lauluja tämän maan ihmeellisestä muinaisuudesta. Ah, se oli aikaa, jolloin lohikäärmelaivat palasivat myrskyisiltä matkoiltaan äärettömien aarteitten kera. Silloin kaikuivat laulut sankaripirtin loimuavan tulen ääressä, silloin soivat harput, silloin kuohuivat maljat, ja ilo nousi yli pilvien. Itse Odin ja Tor tuntuivat astelevan ihmisten iloissa. Mutta sitten muuttui kaikki. Jumalten hovit poltettiin, pyhät puut kaadettiin, ja sankarilaulajat saivat surmansa. Kuitenkin viihtyi ilo täällä tuntureitten maassa niin kauan, kun täällä oli onnen kultainen kannel. Mutta sitten sekin meni meiltä. Tunsbergin suurissa soittojuhlissa siitä kilpailtiin. Suomalaiset sen silloin voittivat ja veivät koko kanteleen Suomeen. Ja sen mukana meni meiltä laulu ja ilo ja onni. — — —
Henrik keskeytti ihmetellen: "Suomeen. Missä on sellainen maa? En muista koskaan kuulleeni Suomen nimeä."
Laulu-Björn: "Oi, se on kaukana, hyvin kaukana, vielä Svitjodista paljon itään. Ja ihmeellinen maa se kuuluu olevan. Siellä asuu yhä laulu ja soitto, ja niitten seurassa viihtyy aina onni. Ja mikäs on viihtyä, kun onnen kultainen kannel on siellä, vaikkakin sirpaleina. Oli sekin ihmeellinen tapaus, kun tuo kannel särkyi. Kuningas Olavi Pyhä lähti Suomeen muka ristimään maata. Todellisuudessa hän etsi onnen kannelta. Hän löytääkin sen. Syntyy hirvittävä taistelu kanteleesta. Siinä särkyi koko onnen soitin. Vain pienen pirstan sai Olavi siitä. Sen hän toi iloiten tänne ja pääsi heti koko tuntureitten maan kuninkaaksi. Mutta silloin suuttui Dovren tuhatvuotinen tietäjä. Mitä, uskalsiko Olavi särkeä onnen kanteleen ja tuoda pirstan siitä Vikeniin, vaikka suomalaiset olivat sen voittaneet Tunsbergissä! Ja Dovren tietäjä meni ja vei kanteleen pirstan kalliolinnansa syvyyksiin. Mutta Olavi menetti heti valtakuntansa."
Keskiyö laski hämärvaippansa yli seudun. Henrik ratsasti kiemurtelevaa metsäpolkua kohti Nidarosia. Yökehrääjän ääni kuului tuntureilta, ja lehdossa lauloi rastas. Jostakin kaukaa kuului vuoripuron kumea kohina. Henrik oli kummallisessa mielentilassa. Tuo Laulu-Björn oli loihtinut hänen silmiensä eteen ihmeellisen satumaailman. Se oli kuin tuulahdus lapsuuden vuorilta. — Oi, hän taisi sittenkin vielä rakastaa noita laulun ja sadun maailmoita. Eikö hänen sydämensä ollutkaan puhdas? Eikö hän kuulunutkaan kokonaan Kristukselle? Ja yksinäinen vaeltaja kesäyön tummassa hämärässä risti kätensä ja rukoili hiljaa: "Kristus, ristinmies! Anna minulle anteeksi, jos olen laskenut maailman sydämeeni! Anna minun tuntea armosi ja rakkautesi äärettömyys!" — Vaeltaja nosti päänsä. Kaukana taivaanrannalla välkähti valo. Oi, se oli vastaus hänen rukoukseensa. Ja yön yksinäinen kulkija tunsi taas vaipuvansa Kristuksen rakkauden pohjattomaan mereen. Vasta kun kaviot kumahtivat siltapalkkeihin, havahti vaeltaja ja huomasi kulkevansa yli Nidelvenin. Vartija sillan portilla tunsi hänet heti ja laski tiedustelematta Nidarosiin. Kellot Pyhän Olavin kirkossa soivat yömessuun. Mutta muuten lepäsi öinen rauha matalakattoisten majojen yllä.
XVI. LINKÖPINGISSÄ.
Pitkä ja vaivaloinen oli matka Nidarosista Linköpingiin. Syksyn myrsky
riipi jo lehtiä Holaveden suurista metsistä. Vihdoinkin avautui eteen
Stångejoen tasanko ja kuljettiin metsien kätkössä olevaan kauppakylään,
Linköpingiin.
Kardinaali Nikolaus seurueineen oli kuin mikäkin taivaallinen ilmestys näillä pohjan mailla. Ja hänet otettiin vastaan kuin itse paavi. Kellot Pyhän Laurin kirkossa kumisivat. Papit tien varrella lauloivat juhlallista hymniä. Kardinaalin toisella puolella ratsasti kuningas Sverker, toisella kuningas Eerik. Ja kaiken yllä leijaili pilvi pyhää savua. Mutta Henrik ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui, sillä hän tarkasteli kuningas Eerikkiä kiireestä kantapäähän. Siinä nyt oli sen maan kuningas, jonka piispaksi hänet oli määrätty. Ah, mitä tuonnee tuo maa hänelle! Iloako vai surua, onneako vai kärsimystä! — — —
Paitsi noita kahta kuningasta oli Linköpingiin saapunut kaikki Sveean ja Göötan suurmiehet, jopa monta mahtajaa Skånestakin, muiden muassa Lundin etevä arkkipiispa Eskil. Munkkeja ja pappeja oli tullut pohjolan kaikilta kolkilta. Kardinaali Nikolaus pani täälläkin kaiken taitonsa liikkeelle, mutta tuo järeä joukko ei ollutkaan täällä taivutettavissa yhtä helposti kuin Nidarosissa. Kardinaali oli päättänyt järjestää Ruotsiinkin oman arkkipiispan istuimen. Mutta tyhjiin raukesi kardinaalin unelma, kun kokous ei päässyt yksimielisyyteen arkkipiispan asuinpaikasta. Göötalaiset tahtoivat sitä Linköpingiin, sveealaiset Upsalaan, ja kummatkaan eivät luopuneet ehdotuksestaan. Muut ehdotuksensa sai Nikolaus toki toteutetuksi: Koko Ruotsi lupasi tästä lähin maksaa veroa Roomaan, hyväksyttiin aseittenkantokielto ja monta muuta kirkollista määräystä. — — —
Oli ilta, pimeä syysilta. Henrik astui nopeasti taitekattoiseen majaansa, heitti kauhtanan harteiltaan ja sytytti talikynttilän. Sen valossa aukaisi hän vapisevin sormin pergamenttikirjeen. Nuo tutut koukerot saattoivat hänet aivan suunniltaan ilosta. Oi, hän oli saanut kirjeen isä Bernhardilta Clairvauxsta. Ja Henrikin silmät aivan juoksivat riviltä riville. Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun ovi äkkiä avautui ja Lundin arkkipiispa Eskil syöksähti sisään. Sanatonna sulki hän Henrikin syliinsä. Henrik joutui aivan ymmälle. Mutta piispa Eskil hymyili, istahti rahille ja sanoi:
"Henrik poikani, älä ihmettele käytöstäni. Sain juuri kirjeen pyhältä Bernhardilta, ja siinä hän kertoi niin paljon sinusta, että läksin heti sinua etsimään. Nyt saan oikein paljon kuulla tuosta ihmeellisestä miehestä, tulethan sinä suoraan sieltä, niin kirjoitti isä. En milloinkaan unohda aikaa, jolloin oleskelin tuossa kauniissa laaksossa. Sinne halajaa sieluni yhä, siellä tahdon kerran päättää eloni retken luostarin rauhallisten muurien suojassa. Kerro nyt, poikani, isä Bernhardista ja tuosta ihmeellisestä luostarista."