* * * * *

Kuningas Eerik kulki piispa Henrikin, jaarli Guttormin ja muutamien muitten kanssa läpi taistelukentän, jossa juuri toimitettiin kaatuneitten hautaamista. Kuningas pysähtyi liikutettuna katsomaan kaatuneita suomalaisia. Hänen silmänsä täyttyivät kyyneleistä ja hän vaipui polvilleen taistelutantereelle. Silloin sanoi jaarli Guttorm: "Miksi itket, kuningas Eerik? Iloitahan sinun pitäisi, kun olet saanut näin loistavan voiton meidän Herramme Kristuksen ja pyhän kristinuskon vihollisista." — Hiljaa vastasi Eerik: "Olen iloinen ja kiitän Jumalaa voitostamme. Mutta minä olen suuresti suruissani siitä, että näin monta sielua joutuu tänään kastamattomana kadotukseen." — — —

Joen rannalla oli kastettu koko Lallin joukko. Kuningas seuralaisineen nousi nyt veneeseen. Tuossa he jo astuivat Aurajoen toisella rannalla viidakon läpi ylös mäelle. Vielä vähän matkaa ja he olivat puitten alla kumpuilevan kirkkaan lähteen reunalla. Siinä oli suuri joukko vangittuja suomalaisia ja paljon niitäkin, jotka vapaehtoisesti odottivat kastetta. Suomalaisille selitettiin nyt lyhyesti, että heidän oli luovuttava vanhoista jumalista ja haltijoista ja tästä lähin palveltava yksin Valkeata Kristusta ja suurta Jumalaa, joka hallitsi koko maailmaa. Kastamisen kautta tuli heistä Kristuksen palvelijoita ja suuren Jumalan lapsia. — — — Piispa Henrik jakoi nyt kastettavat pienempiin ryhmiin ja niin alkoi kastetoimitus. Latinalaisten kastelukujen hyminä kaikui puitten alta myöhäiseen yöhön, samoin lyhyet kysymykset ja vastaukset.

Vihdoinkin päättyi kastaminen, ja papit lauloivat kiitoshymnin. Ihmeissään kuuntelivat satavuotiset puut noita outoja säveleitä. Ja kastettu kansa tunsi, että jotain uutta ja käsittämätöntä oli heille tapahtunut. Hiljaa he seisoivat yönrauhan levitessä yli Kupittaan. Heikko punerrus idän taivaalla ennusti uuden päivän koittoa.

* * * * *

Seuraavana päivänä jatkettiin kaatuneitten hautaamista Vierusmäen nummella. Sitten kuningas Eerik järjesti joukkonsa lepotilaan. Toiset hän pani Aurajoen suussa olevaan puiseen varustukseen, toiset Sampaslinnaan, toiset laivoihin ja antoi päälliköille tarkat määräykset. Kun kaikki oli järjestyksessä, lähti hän piispa Henrikin ja pienen valiojoukon saattamana Nousiaisiin. Tien varrelle ilmestyi tuontuostakin ihmisiä, jotka tulivat tervehtimään rakasta piispaa. Viime talvena piispan poissaollessa, oli häntä kaivattu ja kaivatessa kerrottu kaikesta, mitä piispa oli sanonut ja tehnyt, miten hän oli lohduttanut ja sairaita parantanut. Siksi oli piispa tullut kaikille entistäänkin rakkaammaksi, häneen oli liitetty kaikki, mitä kansansielu ylevimpänä ihannoi. Ei ihme, jos tuntui turvalliselta, kun hän taas saapui laumansa luo. — — —

Syvästi murheellisena seisoi Henrik Nousiaisten kirkon raunioilla. Tuhkana tämäkin, tämä ainoa pyhäkkö pohjan äärellä. Tässä hän toimitti vuosi sitten papiksivihkimisen, tässä hän opetti seudun asukkaita monet kesäiset illat. Raunioina oli nyt kaikki. Ainoastaan koski tuossa kohisi kuten ennenkin, Ramaharju pohjoisessa nosti päänsä yli vihreän koivumetsän, kuten ennenkin ja Raisvuori etelässä näytti nukkuvan kuusiensa tummaan kehtoon.

Kuului askeleita. Henrik havahtui. Siinä saapuivat kuningas Eerik ja jaarli Guttorm sekä vähän jälempänä Rodulfus ja Helkky vilkkaasti jutellen. Vakavina katselivat miehet raunioita ja murheellista piispaa. Vihdoin sanoi kuningas: "Siinä on kirkonvihollisen viimeinen tihutyö. Meidän olisi pitänyt sittenkin vangita tuo mies ja lähettää hänet kauppiaitten mukana vaikkapa Miklagårdiin asti."

Henrik: "Oli kai Jumalan tahto, että Lalli vielä pääsi vapauteen. Miehethän kertoivat, että heidän jalkansa olivat kuin maahan naulattuina silloin, kun Lalli läksi, kukaan ei saanut keihästään kohotetuksi hänen tielleen. Sitä paitsi luulen, että vain lempeys voi Lallin taivuttaa, ei kovuus. Meidän täytyy ruveta kohtelemaan häntä rakkaudella, nyt kun hän ei ole enään meille vaarallinen. Nyt hän on yksinäinen, heimonsa hylkäämä päällikkö, jolla ei liene kymmentä miestä käskettävänä."

Eerik: "Sinun ajatuksesi ovat aina käsittämättömiä, sinä osaat rakastaa vihollisiasi, sitä emme me muut osaa. Hurjasti olivat säikkyneet Lallin silmät, kun hän läksi. Kuka tietää, mitä hän vielä tekee. — — Mutta tässä on ihana kirkonpaikka, tässä. Vuolas virta kulkee ohi koivuisten rantain, ja koski tuolla vaahtoisena kohisee. Minäpä sanon sinulle jotakin, Henrik. Rakennetaan tähän kirkko kivestä. Silloin siihen ei pysty kirkonvihollisen tuli."