Henrik katsoi hämmästyen kuningasta. Mutta Helkyn poskille nousi helakka puna: Oi, sehän olisi jotain tavatonta, jotain sanoin kuvaamatonta, Suomessa kivikirkko, meidän Suomessamme!
Henrik: "Ajatuksesi on oivallinen, mutta kivikirkko kysyy paljon työtä ja vaivaa ja kauan kestää sen rakentaminen. Tässä tarvitaan heti kirkko."
Eerik: "Minäpä tiedän! Sillä aikaa, kun vakoilijat viipyvät pohjoisessa ja etelässä ottamassa selkoa Lallin ja Sarven aikeista, panemme me alulle kivikirkon rakentamisen. Miten mainiota, että sinä Rodulfus olet niin taitava kirkon-rakentaja. Sinä rupeat mestariksi ja me muut teemme työtä. Sata miestä saat kohta käskettäväksesi, Rodulfus. — Niin, ajatelkaas veikkoset, ensi talvena kun Sveean pirteissä lauletaan meidän urheasta retkestämme, on siinä myöskin: Kivikirkon he niemelle rakensit!"
Rodulfus vastasi hymyillen: "Ei kivikirkkoa kädenkäänteessä rakenneta."
Henrik: "Ja meidän täytyy ensin kysyä seudun miesten mieltä asiassa, sillä heidän rakennettavakseen kirkko kuitenkin jää. Mutta muuten on ajatus oivallinen. Kivikirkkoa ei hevin hävitetä."
Eerik: "Pannaan käräjäkapula kulkemaan vielä tänään. Pian ovat miehet täällä. Peruskivet ainakin tahdon laskea."
Suuren innostuksen vallassa päätettiin käräjillä, että poltetun kirkon paikalle rakennetaan kivikirkko. Ja niin ihmeelliseltä tämä kaikista tuntui, että miehet läksivät suoraan käräjäkentältä vierittämään suuria paasia kirkon peruskiviksi.
Illan suussa saapui Nousniemelle koko lähiseudun kansa. Kymmenen papin avustamana toimitti piispa Henrik kirkon perustamismessun, joka illan tyyneydessä tuntui äärettömän juhlalliselta. Ja syvä liikutus täytti taas sydämet, kun Henrik suomenkielellä rukoili Jumalalta siunausta ja apua nyt alotettavaan työhön. Vakavanjuhlallisina asettivat kuningas Eerik, piispa Henrik, Helkky ja Pietari ensimäisen peruskiven paikoilleen pappien laulaessa Te Deumia.
Kauan ei kuningas Eerik kuitenkaan auttanut kirkon rakentamista, sillä vakoilijat saapuivat etelästä ja pohjoisesta hyvien uutisten kera. Koko tuo suuri alue, jota Köyliön kuninkaat olivat miespolvia hallinneet, oli luopunut Lallista, vieläpä hänen omat miehensäkin, vain neljä uskollisinta oli jälellä. Vihasta sähisten kulkee Lalli Saaressa, tietämättä mihin ryhtyisi. Mutta ihmisistä tuntui melkein helpotukselta tuo Lallin mahdin murtuminen. Kerrankin saivat he pelkäämättä puhella Valkeasta Kristuksesta. — Sarven mailta tuli vieläkin parempia sanomia. Kuningas Sarvi oli omantunnon tuskissa siitä, että oli nostanut aseensa ristijoukkoa vastaan, vaikka oli itse miehineen kerran kastettu kristinuskoon. Lalli oli hänet usuttanut taisteluun, ja oli hän itsekin tahtonut puolustaa Suomen vapautta vierasta verottajaa vastaan. Mistä hän olisi tiennyt, ettei Sveean Eerik tullutkaan verotusmatkalle? Sarvi aikoi itse lähteä piispan luo Nousiaisiin saadakseen anteeksiannon ja synninpäästön.
Kun tiedot olivat tällaiset, päätti kuningas Eerik heti lähteä paluumatkalle. Kuitenkin aikoi hän jättää Sampaslinnaan ja Aurajoen suuhun lujan varusväen. Mutta silloin sanoi piispa Henrik: "Suomen heimo on hamasta muinaisuudesta itse vartioinut Auran suuta ja polttanut merkkitulia merenkulkijoille. Ja sen he tekevät edelleenkin. Ainoatakaan muukalaista miestä ei tarvita Suomessa nyt, kun kirkonvihollisen valta on murrettu."