Helkky nojasi alttarin kulmalla kasvavaan kuuseen ja koko hänen sielunsa värisi tuskasta. Ei kukaan, ei kukaan ollut näinä viikkoina kärsinyt niinkuin hän. Hän oli eniten rakastanut, eniten saanut rakkautta, siksi hän myöskin eniten kärsi. Siinä hän nyt nojasi kuuseen, silmät suljettuina, kalpeana. Kansan nyyhkytys vain kantautui hänen korviinsa. Kuin unesta heräten aukaisi hän silmänsä ja katseli tuota surevaa joukkoa. Siinä oli todella lauma ilman paimenta. Ei kukaan sille lausunut lohdutuksen sanaa nyt, kun rakas paimen oli poissa. Ja Helkystä tuntui samassa kuin olisi hän äkkiä miehistynyt. Hänen hartiansa suoristuivat ja pää nousi painuksista. Vaistomaisesti hän astui arkun ääreen ja puhui kauaskantavalla äänellä:
"Rakkaat, rakkaat ystäväni! Herran viinimäkeä, joka on istutettu heimomme sydämeen, on taaskin kasteltu marttyyrin pyhällä verellä. Rakas piispamme on kuollut. Mutta hän ei ole poissa. Tuolta valon ihmeellisestä valtakunnasta näkee hän lakkaamatta meidät, seuraa meidän toimiamme, rukoilee lakkaamatta Kristusta meidän puolestamme. Pyyhkikäämme sentähden kyyneleemme! Rakas piispamme ei ole kuollut, hän on vain kastellut verellään Herran kylvöä ja elää nyt tuolla kirkkauden ylhäisessä maassa. Sinne hän riensi meidän edellämme, valmistamaan meille sijaa. Elämämme on niin lyhyt. Rakas piispa sanoi usein, että se on kuin uni tai kesken jäänyt ajatus. Oi, eläkäämme tämä lyhyt aika, niinkuin Kristus on käskenyt! Rakastakaamme Häntä, Ristin-Herraa, rakastakaamme toisiamme! Silloin aukeaa meillekin kerran valonvaltakunnan portti ja me pääsemme rakkaan piispamme luo. Sieltä Kristuksen luota tuli hän tänne kyynelten laaksoon. Sinne kirkkauden maahan riensi hän takaisin. Mutta rakkaat ystäväni, minä sanon teille jotakin: Niin kauan kuin Jumalan aurinko kulkee yli talvisen taivaan, elää ijäisyydenkaipuu tämän lounaisen kansan sielussa. Niin kauan kuin Jumalan tuuli puhaltaa yli kesäisten kunnaittemme, säilyy piispa Henrikin muisto Suomen heimon sydämessä."
Hiljaa huminoi huurteinen metsä. Kauempaa kuului kosken kumea kohina. Ja Suru soitteli ihmissydämen pyhimmissä kätköissä ijäisyyden ihania kieliä.