Sitten siunasi piispa hartaana ruuan, ja kaikki söivät Saaren hyviä antimia. Syötyään he vielä jäivät tarinoimaan, sillä hevoset tarvitsivat kunnollisesti levätä, niin uupuneita ne olivat. — Vihdoinkin päätettiin lähteä matkan viimeiselle taipaleelle. Kun miehet valjastivat hevosia, puhelivat kuningas ja piispa emännän kanssa kestityksen maksamisesta. Kiivaana sanoi Kerttu: "Sinulta kuningas, en ota mitään, sillä matkamiehen kestitseminen kuuluu sukumme vanhoihin perintätapoihin. Ja sinun kestitsemisesi, kurja tietäjä, ei ole rahalla maksettavissa. Korjaa luusi Saaren pirtistä! Se on paras maksu, mitä voit antaa. Rahoillasi en likaa käsiäni."
Henrik pani pöydälle kaksinkertaisen maksun kaikesta ja sanoi sitten tyyneenä: "Jumala armahtakoon sinun sieluasi, Kerttu, ja antakoon rakkautensa vuotaa yli kovan sydämesi. Jumalan haltuun jätän sinut ja koko Saaren."
Siinä jo ajoivat matkamiehet jäälle ja päättivät oikaista hankien läpi pohjoiseen vievälle tielle. Kaukon saaren kohdalla pääsi piispan hevosen rinnushihna helähtäen auki, ja ajopoika hyppäsi reestä sitä korjaamaan toisten jatkaessa yhä matkaa, sillä piispa ajoi taaskin viimeisenä. Pian oli rinnus korjattu. Piltti nousi rekeen. Kiidettiin juosten toisten jälkeen. Mutta hetken päästä, juuri kun kuljettiin yli matalan karin, tarttui reen jalas pahasti kahden kiven väliin, josta se ei lähtenyt irti. Pilttipoika hypähti taas lumeen nostaakseen hiukan rekeä. Mutta samassa hän kirkaisi kauhistuneena: "Lalli!" — Henrik katsahti taaksensa ja näki Lallin jo laskevan alas Kaukon rinnettä. Edellä kulkevat hevoset painuivat juuri jäältä metsään. Henrik huusi heidän jälkeensä, mutta vastatuulessa ei kukaan häntä kuullut: "Juokse pian hevosten jälkeen", sanoi hän piltille, "ja huuda, minkä jaksat! Minä juoksen metsään." — Samassa sukset sohahtivat reen viereen, ja Lallin kirves välkähti kamalasti ilmassa. Henrik aikoi juuri nousta reestä, mutta hän istuutuikin hämmästyneenä takaisin. Mitä, mitä ihmettä! Metsän reunasta, tuosta hänen edestään, avautui ihana, kesäinen tie ylöspäin, ja tien päässä siintävät hänen lapsuutensa vihreät vuoret. Oi, vuoren rinteellä oli harmaja linna jykevine torneineen ja porttiholvin luona seisoi äiti odottaen. "Minä tulen, äiti", huudahti Henrik ja aikoi nousta. Mutta taas hän painui hämmästyen takaisin, sillä kesäinen tie muuttui äkkiä lumivalkeaksi. Tien päässä näkyi Clairvaux'n lempeä laakso kevätkukkien peitossa. Ja luostarin portilla seisoi isä Bernhard lempeästi hymyillen ja viitaten hänelle. "Minä tulen, isä", sanoi Henrik ja yritti nousta. Mutta kolmannen kerran vaipui hän takaisin. Ihmeitten ihme! Tie tuossa hänen edessään muuttui äkkiä kultaiseksi. Tien päässä seisoo äiti ja hänen rinnallaan isä Bernhard. Heidän takanaan näkyy pyhien ääretön joukko. Tuossa tulee itse Pyhä Neitsyt, toisessa kädessä voitonpalmu, toisessa marttyyrikruunu. "Tule, tule!" huminoi taivas. Henrik nousi ja läksi kevyin askelin kultaista tietä ylöspäin. Ja pyhien ihmeellinen laulu kuljetti häntä enkeltensiivin. — Kauas taakse jäi kyynelten maa.
XXXX. AAMU.
Kauhistuen, tuskasta väristen kuultiin kaikkialla Köyliön kaameasta murhenäytelmästä. Tuntui melkein mahdottomalta uskoa, että rakas piispa nyt oli poissa. Totta se kuitenkin oli, ja koko Suomi kylpi kyynelissä. Vavisten pakeni Lalli erämaan syvyyteen. Mutta piispa muuttui kansansa mielessä jumalalliseksi olennoksi, joka oli saapunut Suomen heimon luo suoraan korkeammasta maailmasta, valon Jumalan asunnoilta. — Kuinka hän olikaan puhunut tälle heimolle! Ah, niin ei kukaan ollut vielä koskaan puhunut. Ja kuinka hän oli rakastanut tätä heimoa! Niin ei ollut vielä kukaan koskaan rakastanut. Valo-olento, rakkauden opin lempeä julistaja oli tullut tänne Kristuksen ihmeellisestä valtakunnasta. Ja nyt hän oli poissa! Kyyneleitä ei ollut kyllin kaipauksen kertojiksi. Pian tiedettiin kertoa muutakin. Tiedettiin, että ihmeitä oli tapahtunut pitkin matkaa, kun piispan ruumista kuljetettiin Köyliöstä Nousiaisiin. Tuo tie muuttui ihmisten mielissä pyhäksi tieksi. Ja kaikki ne pirtit, ladot ja mäet, joissa Henrik oli saarnannut, muuttuivat pyhiksi paikoiksi, joihin ei ihmiskäsi enään koskea saanut. Yhä kirkkaammaksi muuttui se sädekehä, joka jo ennestäänkin ympäröi suurta piispaa. Ja nekin, jotka tähän asti olivat vastustaneet uutta uskoa, alkoivat nyt sydämessään kunnioittaa sitä Jumalaa, joka oli valon asunnoista lähettänyt Suomen heimolle niin ihmeellisen opettajan. Koko Köyliö kastettiin yhdellä kertaa, ja muuallekin pyydettiin pappeja. — — —
Valkeni vihdoin aamu, rakkaan piispan hautajaisaamu. Koko Suomi, Sarven valtakunnasta Kokemäkeen ja meren lumisilta lakeuksilta erämaan metsiin asti, oli saapunut tähän suureen surujuhlaan.
Käräjäkentälle oli vartavasten rakennettu korkea alttari. Sen ympärillä oli kuusia ja yläpuolella baldakiini. Alttarilla oli piispan mustiin verhottu arkku kaiken kansan nähtävänä, kansan, joka täytti ääriään myöten koko käräjäkentän. Syvästi murheellisena toimitti piispa Rodulfus hautausmessun. Koko toimituksen ajan seisoi isä Pietari arkun edessä maassa pidellen pyhää ristiä. Mutta alttarilla arkun kummallakin puolella seisoi kuusi pappisoppilasta palavat tulisoihdut käsissä. Nuori Pietari, Helkky, Kirves, Aasla ja nuo viisi Sveean pappia avustivat piispa Rodulfusta hautajaismessun suorituksessa. — Kaikui viimeinen siunaus. Kansa painui polvilleen talviseen hankeen ja papit vaipuivat itkien alttarille. Oi, tämä päivä oli liian raskas Suomelle. Tulevaisuus näytti pimeältä kuin suruvaippaan verhotulta — olihan nyt lohdutus poissa, Suomen lohdutus.
Nousi Rodulfus, nousivat alttarille polvistuneet papit, nousi lumeen vaipunut kansa. Kun papit juuri valmistautuivat kantamaan ruumisarkkua tulisoihtujen loimutessa ja suruhymnin kaikuessa piispantuvan holvattuun kellariin, jäivätkin kaikki hämmästyneinä seisomaan alttarille. Kirkas naisääni kansan seasta alotti virren: "Jeesuksen muisto ihana." Siihen yhtyi kohta koko surevien ääretön joukko. Mahtavana kohosi säveltenvuo kohti talvista taivasta. Sanoin kuvaamaton liikutus täytti jokaisen sydämen, ja nyyhkyttäen laulettiin viimeinen säesarja:
"Oi, Jeesus tuntea mun suo
Sun rakkautes suuri tuo.
Oi, Jeesus anteeks-antaja
Ja taivaan kruunun kantaja,
Mun sieluani armahda!"
Äänetönnä seisoi piispa Rodulfus, äänettöminä muut papit, ja pyhä risti isä Pietarin kädessä vaipui hiljaa alas. Laulun vaikutus oli valtava. Uuden maan, valon ikuisen valtakunnan, toi se heidän lähelleen.