Se kansalainen, joka joutui kymmenmiehistön tuomittavaksi, oli aivan turvaton. Salaa toimitettiin ilmianto. Joka paikassa Venetsian alueella oli kirjelippaita, joiden aukko oli jalopeuran kidan muotoinen. Sellaisen näkee Dogien palatsissakin esim. jättiläisportaitten läheisyydessä, ja meille näytettiin kymmenmiehistön kokoussalin seinässä olevaa neliskulmaista aukkoa, josta pronssinen jalopeurankita oli riistetty pois. Tästä aukosta oli ilmianto pudonnut suorastaan kymmenmiehistön kokoussaliin.
Ilmiannettu vietiin salaa tuomarin eteen, kuulustelu toimitettiin salaa, ja syytetyn omaiset eivät saaneet hankkia hänelle edes puolustajaa; ja salaa pantiin tuomiokin toimeen.
Jotta asian käsittely kävisi nopeasti, valitsi kymmenmiehistö keskuudestaan vielä 3 päämiestä eli valtioinkvisiittoria, joiden istuntosalia myöskin matkustajille näytetään. Näillä oli rajaton toimintavalta. Ei kukaan ulkopuolella oleva tietänyt, keitä he olivat ja missä he milloinkin liikkuivat. Kansalaisilla oli se tunne, että he olivat kaikkialla, he näkivät kaikki, he kuulivat kaikki ja heiltä ei voitu mitään salata.
Venetsiassa, Veronassa, Bolognassa, Paduassa, Dalmatiassa, Kreetassa, Kypron saarella ja kaikissa maakunnissa ja kaupungeissa, jotka Venetsian vallan alle kuuluivat, oli siihen aikaan seinillä korvat ja makuuhuoneiden ja rukouskappeleiden alla salakäytävät, joissa Venetsian hallituksen urkkijat hiiviskelivät, ja ken oli hiljaisina hetkinä uskaltanut lausua ystävälleen epäilevän sanan Venetsian hallitusmuodon oikeudenmukaisuudesta — hän oli kuoleman oma.
Siinä ei auttanut neron lahjat eikä ylhäinen syntyperä, ei korkea asema eikä ansiokkaiden tekojen muisto. Siitä juuri on todistuksena Marino Falieron synkkä kohtalo, hänen, jonka kuvan edessä riippuu tuo musta vaate.
Marino Faliero oli dogina 14. vuosisadalla, siis jo ennen kuin kymmenmiehistö ja valtioinkvisitioni perustettiin. Hän oli v. 1346 valloittanut Venetsialle mahtavan Zaran kaupungin Dalmatiassa. Hän oli 1354 pelastanut tasavallan varmasta perikadosta. Kerran kun tasavallan hallitus hänen mielestään loukkasi oikeutta, hän liittyi kansaan aikoen kukistaa aateliston vallan. Mutta eräänä päivänä ilmestyi jalopeuran kitaan marmoriliuska, jossa dogin aije annettiin ilmi — ja kahden päivän päästä Marino Faliero mestattiin suurilla portailla Dogien palatsin pihalla. (Ei jättiläisportailla, sillä niitä ei silloin vielä ollut.)
Miltei yhtä surullinen on kohtalo Francesco Foscarin, joka oli dogina 100 vuotta myöhemmin, silloin kun aateliston harvainvalta oli kehittynyt huippuunsa. Hän oli Venetsian parhaita sankareita. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista taistelua isänmaan onneksi. Hän oli kukistanut viholliset idässä ja lännessä, hän oli Italiassa laajentanut Venetsian alaa Adda virtaan asti ja neljä poikaansa hän oli uhrannut tasavallalle. Mutta kilpailijain kateus keksi perättömän syytöksen ja Francesco Foscari erotettiin dogin virasta. Kuolemaan asti väsyneenä vaivan nähnyt vanhus astui alas jättiläisportaita vaipuen niiden juureen. Muutaman päivän kuluttua oli suru hänet surmannut.
Sattuvasti sanotaan Venetsian dogista: "hän oli purppurassaan kuningas, senaatissa neuvosherra, kaupungissa vanki ja kaupungin ulkopuolella yksityinen henkilö".
Koska ihminen ylhäisyyden huipulla oli näin turvaton, mitä sitten alhaalla laaksossa!
Venetsia, turhaan sinun historiankirjoittajasi koettavat esi-isiensä tekoja kaunistella: sinun kauppias-ruhtinaasi ovat olleet yhtä arkoja vallastaan kuin muinaisen Spartan ylimykset, jotka antoivat nuorukaisilleen oikeuden metsästää niitä helootteja, joiden käsivarren voimaa he pelkäsivät!