Muinaista sortoa muistellessamme meiltä katoaa halu katsella Dogien palatsin loistavia saleja, jotka katosta lattiaan ovat taideteoksien peitossa. Äsken niiden loisto meitä lumosi, — nyt tuntuu kuin jokaisen kuvan takaa kurkistaisi syyttömästi surmatun pääkallo.
Yksinpä ihanien pylväsrivienkin katseleminen karvastelee sydäntä. Alakerran kauniit pylväät, joiden nojassa Venetsian hallituspalatsin yläkerran loistosalit lepäävät, ovat meidän mielestämme nyt ikäänkuin sorrettua rahvasta, jonka hartioilla ylimykset nousevat ylellisyyteen ja valtaan. Rasitettujen raatajien ylle on vedetty kaunis kaapu ylhäisten iloksi, ja sorrettujen silmäin lumeeksi on Markuksen torille koottu taideteoksia, jotta kapinan henki kätkeytyisi heidän sielunsa syvyyteen!
Nämä mietteet mielessämme lähdemme ulos suuren neuvoston salista, astelemme edestakaisin toisen kerroksen ihanassa kaarisuojamassa sekä katselemme verratonta näköalaa kolmannen kerroksen avoparvekkeelta.
Vihdoin kysymme kiihkeästi oppaalta: — missä lyijykamarit? Missä maanalaiset vankilat?
Meille vastataan, että lyijykamarit, nuo kuuluisat ahtaat vankikomerot Dogien palatsin lyijykaton alla, ovat 100 vuotta sitten hävitetyt, ja venetsialaisen kirjoittama matkakirja väittää kaunistellen, ettei maanalaisia vankiloita muka ole ollutkaan, ja ettei Venetsian ylimysten harjoittama sorto ole ollut kummempaa kuin se kovuus, jota raakuuden aikoina kaikkialla maailmassa harjoitettiin. Ne vanhat vankihuoneet, joista romaaninkirjoittajat puhuvat, ovat muka olleet paljon inhimillisempiä kuin miksi Venetsian viholliset ovat niitä kuvailleet.
Tämä puolustus ei oikein pidä yhtä tunnettujen tosiseikkojen kanssa. Näytetäänhän sitä ikkunaa, jonka takana tunnettu Silvio Pellico vielä 1820-luvulla istui Itävallan hallituksen vankina, ja se on korkealla Dogien palatsin katonrajassa, jossa etelän kesäaurinko paahtaa ilman tukahuttavan kuumaksi.
Ja ne kammottavat Dogien palatsin kellarikerroksessa olevat vankiluolat, joihin opastaja johti meidät pimeätä ahdasta käytävää pitkin — ne tosiaankin täyttävät mielen kammolla. Siellä näimme m.m. erään vankilan, jonka ovi on ahdas kuin uunin suu. Siitä on syntynyt huhu, että se muka oli oikea uuni, jossa uhrit elävinä paistettiin. Kidutuskammiossa näimme sen penkin, jolla tutkintovankien ruumiita venytettiin, koettelimme käsin sitä koukkua, johon onnettomat nuoralla vedettiin ylös ja josta ne taas äkkiä pudotettiin alas. Huoneessa oli lattia laakakivistä, jotta veri helposti voisi virrata kanavan veteen. Katselimme ulos kellarivankiloiden ahtaista akkunareijistä: kanavan musta, likainen vesi oli aivan ikkunan tasalla — ja nyt oli päivä, laskuveden aika. Miltä mahtoi vangeista tuntua öiseen aikaan, jolloin vesi Venetsian kanavissa nousee usein lähes metrin korkeuteen? Kauhuamme lisäsi vielä opastajan vilkkaat väritetyt kertomukset siitä, mikä tunnettu syytön henkilö missäkin komerossa oli istunut ja millä tavalla kutakin oli rääkätty. Mikä näissä kertomuksissa on tarua, mikä totta, sitä ei opastaja itsekään tietänyt ja tuskinpa sitä historian tutkimuskaan osaa selvittää, sillä Venetsian valtio-inkvisitsionin toimet olivat salassa pidettäviä pimeyden töitä.
Tuo vanha vankila Dogien palatsin kellarikerroksessa ei toki enää ole käytännössä, mutta palatsin takaa kulkevan kanavan toisella puolella on uudempi, 16. vuosisadalla rakennettu rikosvankila, jossa pahantekijöitä vieläkin säilytetään. Tämän vankilan seinien sisään meitä ei viety, me ainoastaan pääsimme Huokausten sillalle (Ponte del Sospiri), joka johtaa Dogien palatsista tuohon vankilaan.
"Huokausten silta!"
Ken ei olisi Venetsian kuvissa nähnyt tuota kaunista kaarisiltaa, joka korkealla ilmassa kulkee kanavan poikki, ollen ikäänkuin joku antiikkinen riemuportti! Siltaa jonka nimi niin oudosti tunnetta värisyttää ja täyttää mielen kummilla aavistuksilla ihmisten tuskasta ja vallassaolijain väärinteoista!