Tizian ei ole niitä neroja, jotka äkkiä kehittyvät ja varhaisella ijällä kiinnittävät itseensä maailman huomion. Hän tekee ahkerasti työtä ja kehittyy hitaasti, mutta varmasti. Jos Tizian olisi kuollut Giorgionen ijässä, ei hän olisi saavuttanut nykyistä suurta mainettaan. Giorgionen kuoleman jälkeen hän vasta alkaa herättää huomiota, ja silloin hän on siinä ijässä, jossa Rafael kuoli.
Tizianin nuoruudessa on 20 vuotta kestävä ajanjakso, josta meillä on varsin vähän tietoja. Hän harjoittelee maalausta Venetsiassa, oleskelee myös mannermaan kaupungeissa. Todennäköistä on, että suuri aika valtavine tapauksineen vaikuttaa häneen herättävästi. Silloinhan on renessansi uhkeimmillaan Firentsessä ja Roomassa. Julius II nousee paavin istuimelle, Bramante rakentaa Pietarinkirkkoa, Rafael kaunistaa Vatikaania seinämaalauksilla, Michelangelo luo "Pietàn" ja "Davidin" sekä alkaa suunnitella kuuluisia freskokuvia Sikstiniläisen kappelin kattoon, ja Lionardo da Vinci on parhaassa voimassa. Roomassa, Firentsessä, Milanossa, Ferrarassa ja Urbinossa on loistavia hoveja, joissa kiihkeästi harrastetaan taidetta, ja Venetsia itse on valtansa kukkulalla. Vilkas liike yhdistää taiteen keskuspaikat keskinäiseen vuorovaikutukseen, joten Venetsian nuoret nerot ovat selvillä siitä, millä asteella sivistyselämän kehitys on mannermaalla.
Jälkeen v. 1507 Tizian vasta alkaa tulla laajemmissa piireissä tunnetuksi. Giorgione on kutsunut hänet avukseen suorittamaan suuria tilauksia. Siihen aikaan oli Venetsiassa tapana koristella huoneitten ulkoseiniä freskoilla, ja Giorgione, joka oli herättänyt huomiota aikaisemmin kuin Tizian, sai maalatakseen m.m. Saksalaisen kauppahuoneen fasaadin. Tämän tehtävän hän uskoi toverilleen Tizianille, ja tämä suoritti työn niin etevästi, että venetsialaiset ihastuivat taiteilijaan ja alkoivat ahkerasti tilata häneltä teoksia.
Näin kolmekymmenvuotisen maalarin maine alkaa kasvaa. Venetsian hallitus uskoo hänelle tärkeitä tehtäviä Dogien palatsissa, rikkaat lahjoittajat, jotka tahtovat ikuistuttaa oman muistonsa ja herättää huomiota hartaudellaan, tilaavat häneltä alttarikuvia, hienon maailman kauniit naiset tarjoutuvat hänen maalattavakseni.
Siihen aikaan ihmiset intohimoisesti rakastivat ruumiillista kauneutta. Kauneuden ihailu oli ikäänkuin heidän uskontonsa. Ihminen oli luomisen kruunu. Ei koko luomakunnassa ollut mitään, mikä renessansiajan ihmisten mielestä veti vertoja sopusuhtaisesti kehittyneen ja voimakkaan ihmisruumiin kauneudelle. Sitä kauneutta koetettiin kehittää korkeimpaan täydellisyyteen ja sitä jumaloimalla ylistettiin. Tätä kauneuden ihailua kuvaa m.m. eräässä Italian kirkossa olevan nuorena kuolleen Imperia nimisen naisen hautapatsas, johon on kaiverrettu seuraava kirjoitus: "Hän oli ulkonaisestikin suuren nimensä arvoinen, sillä hän antoi maailmalle esimerkin täydellisestä ruumiin kauneudesta."
Kun näemme noita Tizianin "Venuksia" valokuvissa ja taidehistorioitten lehdillä, niin meidän kainouden tunnettamme loukkaa se ajatus, että nuori nainen tunnetusta perheestä on tahtonut esittää itsensä alastomana seurapiirilleen, ja me hieman ihmettelemme taiteilijaa, joka on lainannut siveltimensä sellaisen harrastuksen palvelukseen. Mutta kun olemme nähneet alkuperäisen teoksen sellaisena kuin se on taiteilijan kädestä lähtenyt, kun suuren mestarin ihmeellinen värien voima on meidän silmäämme vaikuttanut, silloin loukkaantumisen tunne unohtuu ja mielemme valtaa kauniin taiteen ihailu. Me tunnemme, että mestari on käsittänyt taiteilijatehtävänsä ihanteellisesti ja puhtaasti. Hänen henkilönsä näyttävät elävän korkeampaa elämää. Alastoman ihmisen kuva ikäänkuin sanoo katselijalle, älä häiritse rauhaani epäpuhtailla ajatuksilla!
Tizianin Venuksia katsellessa herää mielessä monet mietteet alastomasta taiteesta. On epäpuhdasta taidetta sekä verhottua että alastonta, joka turmelee sieluelämän. On korkeasta kutsumuksestaan eksyneitä taiteilijoita, jotka "peittävät paljastaakseen" ja siten johtavat katselijan mielikuvituksen harhaan. Mutta on puhtaan taiteilijahengen luomia teoksia, sekä alastomia että verhottuja, jotka esittävät Luojan kädestä lähteneen ihmisruumiin henkielämän hallitsemana. Sellaisia ovat esim. Michelangelon teokset, joita kokonaan vallitsee voimakkaat tunteet: isänmaanrakkaus, vapaudenhalu, tuska, lunastuksen ikävöiminen. Sellaisia ovat myös Tizianin maalaukset, joiden henkilöistä huokuu puhdas elämän ilo ja täydellisen kauneuden kirkastettu onni.
Tizianille itselleen oli annettu runsaassa määrin sitä elämän onnea, jota hän teoksissaan niin suurella riemulla kuvailee. Yksi ainoa suuri suru häntä elämässä kohtasi: puolison kuolema lyhyen ja onnellisen avioliiton jälkeen v. 1530. Tizianille jäi kolme lasta, poika ja 2 tytärtä, joista toinen, Lavinia, oli uhkean ja kukoistavan kauneuden perikuva, isänsä silmäin ilo. Tämän tyttärensä on mestari ikuistuttanut oheen liitetyssä maljaa kantavan tytön kuvassa.
Loppuikänsä Tizian eli ruhtinaallisen komeassa kodissaan keskellä Venetsiaa. Siellä etsivät hänen ystävyyttään maailman mahtavat, jotka kilpailivat keskenään siitä, ken saisi jumaloidun mestarin ikuistuttamaan piirteensä. Tizian oli läheisessä suhteessa sen ajan Italian herttuallisiin hoveihin ja kävi paavin vieraana Roomassa. Frans I ja Kaarle V sekä Espanjan kuningas Filip II kerran toisensa perästä saapuivat Tizianin kuvattaviksi Venetsiaan tai kutsuivat hänet vieraakseen.
Siihen aikaan oli suuri erotus ruhtinaallisten henkilöiden ja tavallisten kuolevaisten välillä, mutta Tizianin seurassa maailman mahtavimmat unohtivat korkeutensa. Keisari Kaarle V:nnen sanotaan kerran kumartuneen nostamaan lattialta sivellintä, joka mestarin kädestä oli pudonnut. Kuvaavata on, että tämä tapaus kerrotaan ihmeellisenä todistuksena siitä kunnioituksesta, jota hallitsevatkin henkilöt tunsivat suurta taiteilijaa kohtaan. — V. 1533 Kaarle V korotti Tizianin faltskreivin arvoon.