Aina oli Hermanni pitänyt veljiään joinakin ihme-ihmisinä, ne kun olivat häntä niin paljoa vanhemmat. Isot veikot kulkivat valkoisin lakein ja tiesivät niin paljon, ett'ei äitikään, joka kaiken tiesi, heille vertoja vetänyt, vaan tunnusti usein, kun oli kysymys asioista, joita Hermanni ei ymmärtänyt, olevansa tietämätön ja yksinkertainen nainen. Mutta kun äiti niin sanoi, tuli Hermannin paha olla ja hän vihasi veljiään. Ne olivat niin ylhäisiä ja vieraita.
Mistä lienevät olleetkaan kotoisin, ne veljet? Hän ei vielä jaksanut ajatella, että menneisyyttä oli ennen häntä pitkältä kulunut, että ylioppilasveljetkin kerran, kauan ennen hänen syntymistään, olivat olleet pieniä poikasia, äidin sylilapsia. Hermanni laski aikaa oman aikansa mukaan. Alussa loi Jumala taivaan ja maan, maa oli autio ja tyhjä ennen Hermannia, mutta sitte Jumala loi hänet ja maa alkoi vihottaa, kedot kukkia ja veden kalvo kuvastella sinitaivasta.
Hänen mukanaan oli elämä alkanut toimia ja luoda muotoja, sitä ennen ei ollut mitään, ei ketään, äiti kyllä oli, mutta sekin olemattomuuteen verhoutuneena, sillä eihän Hermanni voinut nähdä häntä. Veljet olivat isoja miehiä, vieraita olentoja; ne eivät olleet kotoisin lämpöisestä äidin sylistä, josta Hermanni oli. Yksin hän aina oli painanut päätään äidin rintaa vasten, häntä yksin äiti oli uneen hyssytellyt, hyväillyt ja hoitanut.
Mutta veljet olivat kuitenkin ulkonaisesti hänen omaisiaan ja hän ylpeili heistä, sillä sellaisia veljiä ei ollut toisilla kylän lapsilla. Isot ja väkevät miehet kumarsivat Oskarille ja Konstalle, ja naiset niiasivat. Sellaisia veljiä! Ne eivät suinkaan pelkää susia, tonttuja eivät ollenkaan.
Ja kun äiti väliin sai Hermannin kiinni jostakin pahasta teosta tai valeesta, ja torui häntä, niin silloin Hermanni pienen sydämensä sisimmästä häpesi, — häpesi veljiään. Tunsi itsensä niin avuttomaksi ja pieneksi, ja tuntui kuin olisi pään päällä huojunut mahtava voima, joka musertaa, kun hän on niin mitätön, heikko ja huono. Se oli veljien voima ja mahtavuus. Kun veljet joskus ottivat hänet polvelleen, niin silloin hän eniten pelkäsi. Ne varmaankin näkevät ihmisen lävitse, niin viisailta niiden silmät näyttivät. Veljiä varmaankin pelkää koko maailma.
Isän hautajaisissa löi veljien käytös Hermannin ihmeisiin.
Hän oli tottunut näkemään heidät aina peräti pontevina äitiä, piikoja ja renkejä kohtaan, mutta hautajaisissa olivat he kovin nöyriä papille ja Mäntylän patruunalle, — patruunallekin, jota he tuonnoin olivat keskenänsä kiroilleet. Hermanni ei käsittänyt vääryyttä jota Mäntylän herra oli isälle tehnyt, mutta jotakin hyvin suurta se oli, koska veljet puhuivat isoista metsistä, kymmenistä tuhansista ja kiroilivat.
Kun nyt Mäntylän herra saapui isän hautajaisiin, istui Hermanni tikapuilla ja söi sokerileivosta. Nähdessään patruunan hän tunsi kovan päivän tulleeksi. Mitähän veljet nyt sanovat ja tekevät! Varmaankin ne antavat sille selkään! Hermanni vapisi mielenliikutuksesta ja odotuksesta ja tuntien oman pienuutensa hän kiipesi pari askelta ylemmäksi tikapuille.
Patruuna huomasi poikasen ja nyökkäsi ystävällisesti hymyillen päätään. — Se tahtoo houkutella minua puolelleen, arvasi Hermanni… mutta minäpä en mene, en! Minä olenkin veljien puolella, — ja tervehdyksen sijasta Hermanni näytti vieraalle hampaitaan.
Tämä äityi nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja lähti sisälle. Suureksi ihmeekseen Hermanni silloin näki, että Oskari tuli patruunaa vastaan rappusissa, kumarteli ja vei sen huoneisiin muiden vieraiden joukkoon.