Puhuiko tuo vaimo täyttä totta, vai oliko se olevinaan? Jos se totta puhui, niin kuka on häneen painanut moisen kamalan luulon, että hän on kunniallinen ja että toinen on rietas. Kunniallinen ja rietas! Mitkä vastakohdat!… Missä on puhdas ymmärrys, sydämen yksinkertainen välittömyys? Onko sitä olemassakaan, vai onko se sammunut opittuun ja istutettuun luulotteluun? — Niin, niin se on. Vaimo puhui, kuten oli kuullut. Niinhän puhuivat kaikki. — — —
Mielikuvitus loi Hermannin eteen jylhiä syvänteitä. Tytön kuva nousi niistä hänen eteensä. Mitään erikoista hän ei eilisestä vieraastaan muista, eikä tahdokaan muistaa. Paljon turvaa kaipaavia olennoita kiertyy hänen mieleensä, poliisia pelkääviä, yön pimeyttä kammovia, sen helmaan hukkuvia, avuttomia ihmisiä hän näkee syvänteiden kuiluissa…
Kalvavaa tuskaa tuntien hänelle selviää eräs asia, jota hän ennen oli vain kaukaisesti aavistanut. Se mätä hän on pitänyt ajatuskykynsä hitautena, se, että elämän yksinkertaiset kysymykset ilmenevät hänelle outoina ja usein sietämättömän hämärinä, se on johtunut vain siitä, ett'ei hän elämästä mitään tiedä.
LINTUPARI
Häkki, jossa he asuivat, oli ruosteen ja mädän syömä ja niin pieni, ettei siipiä ollenkaan voinut käyttää. Siinä olivat he eläneet koko ikänsä aina siitä asti, jolloin vanha leskirouva heidät jonkun viikon vanhoina kaupungista toi. He olivat tottuneet siihen, eivätkä osanneet parempaa kaivata.
Joskus sentään, kun pää oli siiven alla ja valo huoneesta sammutettu, kulki taivaallisia unelmia heidän sielussaan, unelmia suuresta vapaudesta, yliluonnollisesta maailmasta, jossa ei ole häkkiä eikä seiniä, ja jossa katto on valoisa ja äärettömän korkea. Silloin he unissaan räpyttelivät siipiään, visertelivät ja olivat kulkevinaan kauas, kauas, sinne, missä vapaasti saa lennellä oksalta oksalle ja missä tuulen suojaa antavat tuuheain metsien lepattelevat lehdet.
Ne olivat unia, utukuvia, Todellisuudelta he eivät mitään sellaista toivoneet, se oli harmaata, ahdasta ja ikävää. Akkuna oli pohjoiseen päin ja häkki muurin luona huoneen perällä, sillä vanha, uskovainen rouva oli tullut huomaamaan, että jota pimeämmällä paikalla häkki on, sitä ihanammin lintuset keväisin laulavat Luojan kunniaksi. Kamari oli pieni, eikä rouva rakastanut liikettä enempää kuin raitista ilmaakaan. Hän piti hiljaisuudesta ja rauhasta. Ainoa vaihtelu elämässä oli se, että joskus iltaisin saapui vieraaksi muuan vanha neiti, rouvan uskonsisar. Se veisasi rouvan kanssa virsiä ja yhdessä he rukoilivat uutta sydäntä ja autuaallista kuolemaa.
Vanha rouva kuoli. Muun tavaran ohella joutuivat linnut neidille, joka kovin rakasti eläimiä ja joka usein oli itsekseen surrut lintupoloisten ahdasta häkkiä ja kovaa kohtaloa, vaikk'ei ollut uskaltanut loukata edesmennyttä uskonsisarta nuhteluillaan.
Nyt alkoi linnuille uusi aika.
Ruosteinen häkki revittiin, sen puiset osat poltettiin tulessa. Sijalle tuli uusi, ylen komea. Siinä oli monta eri kammiota ja sopukkaa, siinä oli orsia, renkaita, tikapuita. Perällä, vastapäätä häkin ovea aukeni eri osastona lasinen, kirkas kylpyamme, ja pitkin seiniä oli valkoisia porsliini-astioita ruokaa ja juomaa varten.