— Kuulkaa, herra, se ei käy laatuun sellainen elämä minun huoneissani, muistakaa se!
— Mitä?
— Sellainen elämä ei käy laatuun minun huoneissani! Että tänne tuodaan kadulta naisia ja…
— Mistä te tiedätte kuka hän oli?
— Miks'en tiedä! Ei kukaan kunniallinen nainen yöllä tule vieraan herran huoneeseen.
— Entä jos en minä ollutkaan vieras hänelle?
— Ei pidä valehdella… Sillä ei minulla ole mitään herraa vastaan, herra viettää niin rauhallista elämää, mutta se jonka jo sanoin… Jos minä sallisin sellaista, olisin itse samallainen. Mutta vaikka minä olen alhainen ja sivistymätön, olen minä kuitenkin kunniallinen vaimo, enkä salli että riettaita naisia kulkee minun huoneissani…
Sanoja tuli tulvanaan vaimon suusta. Hermannin suuttumus oli sammunut jo alkuunsa. Kunniallinen vaimo, toisti hän itsekseen vaimon sanoja, kunniallinen vaimo — muoto kuihtunut, sormet leinin syömät — onpa siinäkin ase, jolla toinen onneton toista vainoaa…
Kunniallinen vaimo…
Ei ollut ollenkaan tavatonta, että Hermanni ajatuksissaan takertui usein kaikkein jokapäiväisimpiin ja tavallisimpiin sanoihin. Hänen hiljaisessa järkeilyelämässään oli enemmän ajatuksia kuin sanoja, enemmän kuvia, kuin käsitteitä. Sanat eivät olleet hänelle kuluneita, niillä oli täyspainoinen voima, kun ne sopivilla hetkillä lausuttiin. —