Minäkin, hän ajatteli, mikähän minäkin olen, — sydämen polttava tuska, ei muuta. Kerran, kun tuska, kaipaus, ikävä sammuu, ei kukaan koko pitkän ikuisuuden aikana minua enää kysy… itsekään en tiedä koskaan olleeni… Entä jos en minä ole nytkään? Jos me ihmiset olemmekin vain jotakin samantapaista kuin valonsäteiden leikittely hangen pinnalla. Jos ei olekaan ketään, eikä mitään… harhakuvia vain, tai kaikuja…
Muuan mies käveli pitkin rantatietä. Se oli poliisi. Hermannin kohdalla se hiljensi askeleitaan, pysähtyi hiukan, katsahti epäillen yksinäistä kuutamon ihailijaa ja jatkoi matkaansa. Pitkälle se ei mennyt, kun jo jälleen kääntyi, tuli, hiljensi kulkuaan ja katseli. Tätä hän nähtävästi aikoi ruveta työksensä tekemään.
Eikö täälläkään saa rauhaa, ajatteli Hermanni. Pian ehkä uhkaa viedä…
Kuu oli kohoutunut korkealle. Sieltä se tuttavallisella paisteellaan ja poliisin avulla palautti Hermannin todellisuuteen.
X.
Kun Hermanni seuraavana aamuna heräsi, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: minusta ei taida olla mihinkään. Hänen mielialansa oli jokapäiväinen ja masentunut. Ajatukset ja tunteet, jotka hänessä eilen olivat liikkuneet, olivat muuttuneet yteläksi elämänkyllästymiseksi. Hän lojui sängyssään ja harmitteli, että oli pahottanut veljensä mielen.
— Minusta ei ole mihinkään! Toisista veljistä on tullut jotakin, mutta minusta…
Sitte kiertyi yöllinen tapaus hänen mieleensä ja häntä suututti. Oliko hän todellakin niin kehno, että hänen vieraansa sai pelätä ja vapista täällä!
Vastaukseksi kuului kiivas kolkutus oven takaa. Puoleksi pukeutuneena Hermanni meni aukaisemaan.
Vaimo seisoi ovensuussa ja äityi pauhaten puhumaan.