Hermanni otti kukkaronsa ja antoi kaiken mitä siinä oli.
— Näin paljon!
— Jos minulla olisi tuhansia, antaisin kaiken teille.
— Te olette hyvä… samassa tyttö jo juoksi pois ja hävisi kulmaukseen.
Hermanni näki hänen katoavan ja hänet valtasi polttava ikävä. Hän koetti muistella mikä tytön nimi oli ollut Toivolassa, mutta hän ei saanut sitä selville, — tuskin oli hän sitä kokonaisuudessaan tietänytkään.
Miten oli hän ollut niin ajattelematon, ett'ei ollut sitä äsken kysynyt…
Oli jo puoli-yö. Kadulla ei ollut ketään. Hermanni seisoi hetken paikallaan, johon oli tytöstä jäänyt. Sekavat tunteet riuhtoivat hänen mieltänsä. Kun hän vihdoin lähti liikkeelle, ei hän ohjannut askeleitaan asuntoonsa, — sen henki tuntui kylmältä ja sydämettömältä — vaan lähti astelemaan rantateitä Kaivopuistoon päin.
Kuu teki nousua. Paraillaan se sammutteli pieniä tähtiä jäädäkseen itse suurten ja voimakkaiden kanssa taivaalle. Hermanni pysähtyi katselemaan.
Hänelle omituinen mieliala valtasi hänet jälleen.
Hän on pieni, turvaa ja lohdutusta kaipaava… Häntä peloittaa suuruus, kauneus, elämän kaikkeus. Maailmat kiitävät eteenpäin huimaavaa vauhtia, taivaiden joukot, mahtavat auringot kulkevat ikuisia ratojaan, — mikä on ihminen, tomuhiukkanen tomun seassa!