— Usein, kun minä olen synkällä mielellä ja kun ihmiset minua vainoovat, — ihmiset ovat yleensä olleet pahoja minulle, vaikk'en minä tee kenellekään pahaa…
Etehisestä kuului hiipiviä askeleita ja oven takaa kahinaa.
Tyttö säpsähti, kalpeni ja vaipui pieneksi sohvan kulmaan. Hermanni aukaisi oven — siellä oli vaimo, jolta hän huonettaan vuokrasi. Vaimon kasvot olivat häijyn näköiset ja silmissä uhkaava ilme. Hän oli nähtävästi ollut kuuntelemassa. Sanaa sanomatta hän meni omaan huoneeseensa, josta samalla alkoi kuulua vilkasta liikettä.
— Minun täytyy nyt lähteä, — virkkoi tyttö vavahtaen… hyvä Jumala, jos se menee sanomaan poliisille…
Hän oli jo ovella. Hermanni otti lakkinsa ja palttoonsa ja lähti hänen mukaansa.
Kadulla tyttö puristautui saattajansa käsivarteen:
— Jos poliisi kysyy jotakin, niin sanokaa saattavanne minua kotiin.
Hän oli hätääntynyt ja Hermanni tunsi miten hänen ruumiinsa värisi.
Kun he olivat saapuneet Punavuoren puolelle, sanoi tyttö:
— Minä menisin mielelläni kotiin… voisiko herra antaa minulle yhden markan?