Hermanni tunsi asemansa vaikeaksi. Mitä varten hän oli tuonut tytön asuntoonsa? Mitähän se hänestä ajattelee? Häntä alkoi hävettää.
— Ulkona on kylmä. Ettekö tahtoisi ottaa pois päällysvaatetta ja hattua ja istua peremmälle?
Tyttö naurahti omituisella, ilottomalla tavalla ja siirtyi istumaan sohvalle. Siinä hän alkoi katsella jotakin pöydällä olevaa kuvateosta.
Hänen kätensä olivat sinertävät ja laihat, kasvot kalvakat, kaula ohut ja teräväjänteinen. Lohduton, tuskaisa tunne valtasi Hermannin. Tuo vähäinen heiverö olento, joka istui hänen sohvallaan, tuntui niin tutulta ja omaiselta kuin olisi se ollut oma sisar. Tyttö-parka…
Samassa tyttö kohotti päätään ja hänen katseensa sattui Hermannin katseeseen. Ilmeet alkoivat nopeasti vaihdella tytön silmissä. Ensin oli niissä ihmettelyä, sitte ikäänkuin jokin kysymys — muistoja — kaikki vaihtui sanattomaan hämmennykseen. Sitte tuli silmiin pohjaton epätoivo, kauhu, ja terien eteen vetäytyi kirkas kalvo. Kasvoilla näkyi kova ponnistus itkua vastaan, mutta itku tuli valtoimenaan. Hän painoi päänsä pöytää vastaan ja alkoi hillitsemättömästi itkeä.
Mitä hän itki? — Elämä, kun se on pelkkä tuska jota pimeys seuraa, ei luo kuvitteita erityisistä surun syistä.
Vihdoin hän alkoi puhua. Sanat olivat lapsellisia ja naivia.
— En minä tahtoisi olla tällainen, enkä minä paljon olekaan… vain silloin kun on pakko. Enkä minä luonnostani niin huono ole, vai luuletteko… Ja usein minä rukoilenkin ja Jumala kuulee minua. Väliin, kun olen oikein kovassa hädässä, poliisin ahdistamana tai muuten, niin silloin Jumala kuulee minun rukoukseni. Siitä minä tiedän, ettei hän ole minua hyljännyt. Eihän Jumala kaikkia auta, sillä moni tyttö joutuu linnaankin, mutta minä en ole sinne vielä joutunut.
— Kuulkaa, — hän samassa kysyi, — uskotteko te, että Jumala valitsee omansa hyvien ihmisten keskuudesta? Minä en sitä usko… Jos ei Jumala olisi hyvä, niin mikä meidät, jotka syntiä teemme, perisi…
Hermanni oli vaiti ja tyttö jatkoi: