Hän ei huomannut, miten omituisesti ihmiset katsoivat heihin. Hän ei yleensä missään asiassa heti huomannut sen surkeinta puolta. Vasta kun tyttö kädellään teki hätäisen liikkeen ja kuiskasi: mennään pois, ihmiset katsovat, — hänelle yht'äkkiä selvisi. Hän vilkaisi ympärilleen, — merkitseviä ilmeitä, halveksivia katseita, muuan mies iskee silmää…
He lähtivät kävelemään sivukadulle.
Jotakin salaperäistä vihaa tunsi Hermanni ihmisiä kohtaan. Mitä hävettävää ja pelättävää tytöllä ja hänellä oli, että heidän täytyi kulkea sivukadulla? Oliko tuo pieni, kalpea tyttönen ollut kaikkein huonoin, kalkkein kurjin suuressa ihmisvirrassa? Hänen tuli sääli, ja sen tunteen vallitessa hän otti tytön käden, asetti sen kainaloonsa ja sanoi iloisesti:
— Nyt me mennään yhdessä johonkin!
— Ei, hyväinen aika, ihmiset… minä en tahdo. — Tytön silmiin tuli vainotun metsäneläimen katse.
Sitte hän, omalla tavallaan käsittäen Hermannin ystävällisyyden, alkoi suunnitellen kysellä:
— Missä herra asuu? — Pääseekö sinne niin ettei kukaan näe? — Eikö siellä ole mitään pelättävää ja keitä asuu viereisessä huoneessa?
Hän oli kokonaan unohtanut teeskentelyn, hänen äänessään oli hiljainen, pelokas sointu.
Vaiti ollen, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena he saapuivat Hermannin asuntoon.
Huoneeseen tultuaan tyttö loi pikaisen silmäyksen huoneen sisustukseen ja istahti sanaa sanomatta tuolille ovensuuhun.