Turhaa on surut, huolet ja ponnistukset, kun elämä kuitenkin on niin lyhyt. Turhaa touhuta tulevaisuuden takia, jota kuitenkaan ei ole. Paras on elää huoletonna, kulkea virran mukana ja nauttia elämästä niin kauan kuin se kestää.
Hänen mielensä kävi vallattomaksi. Ulkomuoto oli totinen, kuten tavallisesti, mutta sydämessä oli iloa ja naurua. Hän tahtoi muuttua yhdeksi tuon ihmisvirran kanssa, kulkea sen mukana mihin ikinä se vie — — sillä kaikkien heidän tiensä päättyy samaan.
Hermanni tunsi itsensä ensi kerran iässään täysin onnelliseksi ja vapaaksi. Vuosien painostus oli kadonnut, kuvitelmat kulkivat köykäisillä aloilla.
Jo kaukaa hän huomasi eräät tutut naisen kasvot — tutut kaukaisilta ajoilta. Hermanni oli vallaton ja vallattomasti hän silmäili tyttöä.
— Hyvää iltaa, farbror, — tervehti tyttö veitikkamaisesti, mutta katsoi samassa tarkemmin, säpsähti, kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sopersi: Hermanni-herra…
Hermanni pysähtyi, nosti lakkiaan ja tervehti.
Silloin kun hän oli ollut viimeistä kesäänsä Toivolassa, oli siellä muiden väkien joukossa ollut pieni 12-13-vuotias tyttönen. Se nyt täysikasvuisena seisoi Helsingin kadulla hänen edessään.
Mutta mitä merkitsi se raaka puhetapa, jota tyttö ensin oli käyttänyt?
Tytön yllä oli pieni saketti, kauluksen rajasta näkyi punaista puseroa. Hattu oli kirkkaan korea, koko olento samalla kertaa lapsekas ja ponnistetun julkea.
— Teistä on tullut iso ihminen, — Hermanni sanoi jotakin sanoakseen, — olitte lapsi silloin, Toivolassa.