Sen enempää tulevaisuuttaan ajattelematta hän poistui. Hän ei ollut kokenut köyhyyttä, eikä tietänyt mitä se oli.
IX.
Iloiset hänen mietteensä eivät olleet sinä päivänä. Suunnitelmia uhkasi auttamaton tuho ja elämä tulisi jatkumaan entiseen suuntaansa, vain entistä synkempänä sikäli kuin pakko nyt oli kovempi kuin ennen. Hermanni ajatteli sinne ja tänne, mutta kaikkialla oli vastassa voittamattomia esteitä, mistään ei näkynyt sivutietä, jonne olisi voinut pyörähtää.
Illalla hän lähti kaupungille katselemaan sen liikettä. Kävellessä ajatus alkoi toimia helpommin ja ulkoilma puhalsi pois huolet.
Mies on kuin valjaista päästetty hevonen, kerrassaan. Elämä on edessä… samapa tuo, menee se syteen tai saveen. Ainahan mies yhden elämän läpi menee ja kuolemaansa asti olla jaksaa.
Kuolemaan asti…
Todellakin! Ei sen edemmäksi… Ja siihen saakka täytyy tulla toimeen. Siihen saakka, siihen ihmeelliseen rajamerkkiin asti… Pitkä todellakaan ei ole tie.
Hermanni asteli pää kumarassa edes ja takasin katuja.
… Mooses-enoa ei ole missään, ei myöskään isää, ei äitiä. Hekin kerran olivat, ajattelivat ja toimivat. Elämä oli heille yhtä luonnollista kuin se nyt on minulle — eikä jonkun ajan kuluttua minuakaan enää ole.
Tämä ajatus rauhotti mieltä, teki olon keveäksi.