— Sinäkö, — kysyi Hermanni teeskennellyn tyynesti, — millä sinä minua mihinkään kustannat.
— Älä viitsi, Hermanni, pyysi Alma tulipunaisena.
Hän tiesi, mitä Hermanni aikoi sanoa.
Myöskin Vihtori tiesi mitä hänen nuorin veljensä aikoi sanoa, sillä kerran ennen oli Hermanni hienoseltaan viittaillut, miten paljon voimaa ja viisautta tarvitaan siinä, että rikkaan naisen kautta arvoon ja asemaan päästään. Kerran ennen Vihtori oli sallinut sellaista, oli sallinut itseään loukattavan omassa kodissaan. Mutta silloin Hermanni olikin ollut nuori lupaava ylioppilas ja sellaiselle voi paljon antaa anteeksi. Nyt oli toisin, nyt sellainen ei enää käy laatuun. Hän on tähän asti ollut liian lempeä, liian hyväntahtoinen ja siksi ehkä Hermannikin on saanut laiskotella. Hän on ollut Hermannin suhteen liian herkkäuskoinen, mutta nyt hän ottaa kiinni kovin kourin!
Vihtori ojensi lyhyen vartalonsa suoraksi, tekeytyi miehekkääksi ja kävi aivan Hermannin eteen.
— Sinä olet tähän saakka saanut leikitellä kanssani ja syöttää minulle mielesi mukaan mitä tahansa, mutta nyt on leikki poissa. Minä sanon sinulle, että joko sinä suoritat tutkintosi, jolloin minä edelleen kustannan elämäsi, tai sitte, jos et, sinulla ei ole mitään odotettavissa minulta.
Hermanni oli hetkisen vaiti. Hän katseli ihmeissään veljeänsä, joka vihassaan näytti niin pieneltä ja heikolta.
— Hyvästi, Alma, hän lähtöä tehden sanoi, — eihän asiasta niin ollen ole sen enempää keskustelemista.
— Ethän toki noin hyvästele, — hätäili käly, — tuntuu kuin aikoisit sanoa ikuiset hyvästit. Oletko sinä vihainen minulle?
— En, enhän toki… minun on vain sääli sinua.