Kysymys pani Hermannin säpsähtämään.
— Onko sinulla jo maatila tiedossa? — Vihtori oli pilkallisen totinen.
— Ei ole.
— Kyllähän sellaisen aina saa, puuttui puheeseen Alma hereten työstään, — niitähän ilmotetaan yhtä mittaa sanomalehdissä.
Hermanni loi häneen kiitollisen katseen. Oli selvää, että käly halusi ohjata keskustelua mahdollisimman hyvään suuntaan. Itsellään Hermannilla ei enää ollut toivoa. Vihtorin kaikista eleistä näkyi, että hän tahtoi osottaa valtaansa ja rikkauttansa.
Käly oli jälleen syventynyt virkkaukseensa. Ohut pehmeä tukka verhosi epäsäännöllisesti hänen kaunismuotoista päätään, kaula oli valkea ja niskasta hienosti kaareva. Joku epämääräinen tunne, joka oli kuin muisto lapsuuden ajoilta, valtasi Hermannin. Tuntui kuin olisi hän joskus ennen nähnyt tuollaisen päänmuodon, tuon valkean kaulan, ja silloin oli ollut samoin kuin nyt. Rouva tunsi hänen katseensa ja punastui. Veri nousi ylös kaulaa pitkin ja pysähtyi hetkeksi poskelle ja korvan lehdelle.
— Minä tarkoitan, — toisti Vihtori, — onko sinulla maatilan ostoon tarpeellinen pääoma tiedossa?
— Ei, ei ole, vastasi Hermanni tuskaisena ja vaivoin hillittynä.
— Voimmehan me lainata Hermannille, ehdotti Alma vilkkaasti, — sillä samahan meille on, tuleeko hänestä oppinut, vai maanviljelijä, kunhan hänestä vain jotakin tulee.
— Siinäpä se, — Vihtori sanoi, — jos hänestä tulee jotakin. Minä pelkään ettei hänestä tule mitään… Hermanni on jo monta vuotta lukenut yliopistossa, eikä kuitenkaan kykene suorittamaan tutkinnoltaan, ja nyt kun hän huomaa, ettei käy laatuun olla koko ikäänsä ylioppilas, hän haluaa, että minä kustantaisin hänet maalle laiskottelemaan.