— Minusta, hyvä veli, ei ole lukumieheksi, — virkkoi Hermanni puolittain teeskennellyn, puolittain todellisen alakuloisesti. Hän tunsi asemansa sietämättömäksi ja häpeälliseksi täytyessään tehdä elämästään selkoa toiselle ihmiselle. — Minä pelkään, että joudun kokonaan hukkaan, jos tätä vielä jatkuu. En tunne minkäänlaista kutsumusta huoneessa-istujaksi.
— Entä tunnetko sitte kutsumusta maanviljelijäksi, — kysyi Vihtori harvaan ja pilkallisesti.
Hermanni oli käynyt miettiväksi, eikä ollut kuulevinaan veljensä pilkallista äänensävyä. Hänen mieleensä oli uudelleen välähtänyt kaukainen, yksinäinen maaseutu, jossa hän rauhassa saa työskennellä. Sinne hän yrittää, se on hänen viimeinen pakopaikkansa ja pelastuksensa.
— En tiedä, — hän tyynesti vastasi, kykenenkö maanviljelijäksi… kykenenkö siihenkään niin erittäin hyvin, mutta siitä olen varma, että siellä minä voin elättää itseni, — hyvin tai huonosti, sehän sitte on kokonaan minun asiani… Siksi toisekseen, ei minulla oikeastaan ole mitään lukujakaan vastaan, mutta niihin minä tarvitsen aikaa, riippumatonta ja kiihkotonta aikaa, josta kenenkään ei tarvitsisi mitään odottaa… Siellä on minulla vapaa ilma ylläni ja tukeva pohja jalkaini alla…
Vihtori alkoi nauraa. Nauraessaan hänen oli tapanaan piestä lyhyitä jalkojaan ja heiluttaa päätään. Silloin Hermannin aina teki mieli lyödä, tai potkaista häntä, tai jos muita ihmisiä sattui olemaan saapuvilla, nousi tuskan hiki hänen otsalleen. Nytkin Hermanni salaa katsoi kälyynsä. Rouva oli painanut päänsä alas ja luki virkkauksensa silmukoita. Siitä hän sattumalta kohotti päätään, vilkaisi Hermanniin ja punastui.
— Tehdäänhän elämässä paljon uhkarohkeampiakin kokeita, kuin tämä, jota minä aion, — Hermanni jatkoi tuntien pientä iloa siitä, että käly häpesi miehensä takia. — Mielestäni on parempi, että kukin käyttää elämänsä oman luonteensa mukaisesti, sillä siten syntyy edes kokonaisuus, vaikkapa vähäinenkin, — kuin että sen tuhlaa julkisuuden samallaisuuteen, viisauden hankkimiseen vain opettamista varten, lahjojen kehittämiseen vain niitä näytelläkseen. Ainakaan minua sellainen ei huvita. Yhteiskunnallinen asema ei missään muodossa minua houkuttele. Pikemmin tahtoisin olla niin loitolla siitä kuin suinkin. Viisautta ja oppia minä pidän suuressa arvossa, mutta ennen kaikkea tarvitsisin minä työtä, jolla tietäisin olevan jotakin suoranaista tarkotusta.
— Ai, miten kaunista, — virkkoi Vihtori pilkallisesti — ja milloin on herra veljeni tullut noin vaatimattomaksi ja viisaaksi? Sitä en ennen tenttejä ollenkaan huomannut; se lienee kasvanut ja kypsynyt noin vain yht'äkkiä kuin sieni sateella.
Hermannia suututti, mutta hän malttoi mielensä. Hän tahtoi näyttää mieheltä joka on kypsynyt itsenäiseen toimintaan.
— Jo kauan, — hän sanoi, — olen aavistanut, ett'ei elämäni ole sellaista, että se johtaisi todellisiin tuloksiin. Olen antanut sen kulua, kun en ole ollut selvillä mihin ryhtyisin. Mutta jos muistat Mooses-enoa, hän oli viisas ja voimakas mies, hänen laisensa minäkin tahtoisin olla.
— Ole vaan, ole vaan, sanoi Vihtori, kuka sinua siitä estäisi. Ja milloin aiot muuttaa maalle?