Hiukan kiusallista oli viedä kaupunkilaistyttöä Anttilan emännän nähtäväksi; se voisi saattaa hänet, Marin, huonoon valoon tulevan anoppimuorin silmissä. Mutta olihan Elli sentään kaupunkilaistavoistaan huolimatta hyvä tyttö, ahkera ja vilkas, ja mitä voi lapsi sille, että isä, Marin veli, oli kaupunkiin muuttanut, menettänyt sinne tuhottoman omaisuuden, kymmenentuhatta markkaa, nainut kaupunkilaisnaisen ja saanut sen mukaisia lapsia. Eihän se Ellin syy ollut. Kai Anttilan emäntä, järkevä ihminen, sen ymmärtää. Ja Mari otti kun ottikin Ellin mukaansa ja ajoi omalla hevosellaan Anttilaan.
Vaikka oli kuuma kesä, oli Mari pukeutunut vihreään villaleninkiin. Hän oli pyöreä, tanakka ruumiiltaan, ja hohtavan punainen kasvoiltaan. Elli taasen, yllään ohut kretonkiimme, oli solakka, tummatukkainen ja naurava.
Anttilan emännälle Mari kertoi huoliaan Ellin suhteen, — miten surkean pilalliseksi maailma tekee hyvänkin ihmisen. Sillä Elli on kaikin puolin oikea ihminen, kätevä ja ahkera, mutta tuo turhuus on sen veressä. Ja Esallekin Mari selvitteli, ettei Elli sentään niin kunnoton ole tavoiltaan, kuin käytöksestä voisi luulla ja kuin päältä katsoen näyttää. Niillä on siellä kaupungissa tuollainen joutavanpäiväinen olento ja huolimaton vaatetustapa: hameet lyövät kinttuihin ja tukka pörröttää…
On aina, turhanpäiväinen on, myönsi Esa itsekseen. Niin aina, liepeet lyövät pohkeeseen, eikä ole hius sileä…
Kumma olento!
Esa alkoi oikein varta vasten silmäillä kaupunkilaistyttöä.
Hento, solakka, pehmoinen. Liikkeet irtonaiset kuin vallattoman varsan, silmät kirkkaat, iloiset ja — totta tosiaan — totisestikin, hiukset pehmeät, ja suu…
Kerrassaan joutava olento, myhäili Esa.
Joka askeleella lanne notkahtaa ja vartalo huojahtaa… Nauraakin, joutava, aivan kuin lapsi… Esaa pyrki alinomaa naurattamaan, kun hän katseli Elliä.
— Ei uskoisi, että tuo Elli kuuluu sinun sukuusi, — sanoi emäntä eräänä päivänä Marille, kun he kaikin katselivat Elliä, joka pihamaalla kujeili pienten sianporsaiden kanssa.